Kantria ja väkivaltakiekkoa

Trip Start Aug 21, 2010
1
14
Trip End Oct 23, 2010


Loading Map
Map your own trip!
Map Options
Show trip route
Hide lines
shadow

Flag of United States  , Tennessee
Monday, October 11, 2010

Maanantai 11.10 - perjantai 15.10

Neljän tunnin bussimatka Memphisistä Nashvilleen tuntui suorastaan luvattoman lyhyeltä. Kantrimusiikin pyhäkköön ja mekkaan saavuin illansuussa, hostelli löytyi reilun kilometrin matkan päästä bussiasemalta. Vähän sai siltojen miehiä (tällä kertaa kirjaimellisesti, kaverit olivat torkuilla sillan alla) väistellä matkan varrella, semiepäilyttävän teollisuusalueen poikki kun joutui kulkemaan. Hostellille päästessäni mieli kirkastui: oikeastaan ensimmäistä kertaa Seattlen jälkeen tunsin heti tulevani hostellille jossa ei tarvitsisi ainakaan yksinään murjottaa. Porukka meinaan istui etupihalla ränkäten akustista kitaraa ja olutta juoden. Porukkassa oli ausseja, ruotsalaisia, tanskalaisia, brittejä, brasseja, japanilaisia jne, kaikki tuntuivat tulevan hyvin juttuun. Thumbs up! Musiikkipääkaupunki-termi ei Nashvillestä puhuttaessa ole ollenkaan liioiteltua, sen verta paljon musiikkiin orientoitunutta populaa kaupungista nimittäin löytyi. Hostellin asukkaistakin suurin osa oli paikalla juuri musiikin takia, joko kokeilemassa omia siipiään tuolla ah-niin-väsähtäneellä singer-songwriterurallaan tai sitten muuten vaan diggailemassa. Kuten allekirjoittanutkin. Ilmeisesti jonkin psykologisen väsähtämisen Greyhoundilla ajelu aiheuttaa: vaikka matka oli ollut lyhyt niin silti tunsin itseni jotenkin kummallisen voipuneeksi ja päätinkin muutaman pakollisen iltaoluen jälkeen suoriutua nukkumaan, joskus yhdeksän aikaan illalla. Mummo.

Tiistaina olin hyvissä ajoin pystyssä ja päätin Subway-aamiaisen (Nashvillessä tuosta kehittyi lähestulkoon uskollinen tapa) suunnata keskustaan. Country Music Hall of Fame sekä Broadway-katu kummittelivat ajatuksissa, molemmat osoittautuivatkin kokemisen arvoiseksi. Country Music Hall of Fame and Museum on nimensämukaisesti kantrimusiikille omistautunut laitos josta löytyy mm. Johnny Cashin kitara, Hank Williams Sr.:n esiintymisasu, Elviksen ökyauto sekä kaikkea tämän väliltä ja lisäksi. Aivan ehdoton paikka jokaisella valkoisten bluesmusiikin ystävälle. Mies lipunmyynnissä oli mieleenpainuvan mukava, jonosta huolimatta kyseli kuulumisia ja tietenkin kuultuaan että olen Suomesta innostui lopullisesti. Jälleen kerran jäin jotenkin miettimään että miksiköhän ihmeessä. Opiskelijalipunkin möi vaikka ei mulla ollut edes mitään opiskelijakorttia mukana ("joojoo ei me sellaisilla mitään tehdä”. Parin tunnin kierroksen kierrettyäni suuntasin ulos jossa oli alkanut jonkinasteinen vesisade. Piru vie, tämä oli ensimmäinen kerta sitten San Franciscon! Sade yltyi yltymistään, onneksi Broadway ja sen kuuluisat kantrikuppilat olivat aivan kulman takana. Suuntasinkin yhteen niistä, vaikka kello ei ollut vasta kun jotain kolmen pintaan iltapäivällä niin paikalla oli jo livebändi soittamassa. Niinkuin tuntui olevan jokaisessa anniskeluliikkeessä kadun varrella. Katsojia ei ollut kuin kourallinen mutta tämähän ei tunnetusti yleensä ole laisinkaan hullumpi asia. Muutaman oluen jälkeen suuntasin seuraavaan kuppilaan, ja siitä seuraavaan, ja siitä seuraavaan. Hostellille pääsin takaisin vasta joskus illansuussa, maireassa myötälaitaisessa suuntasin läheiseen viinakauppaan hakemaan kahdeksan pakkauksen olutta ja istuin kanssa-asukkien kanssa myöhään yöhön. Paikalla oli pitkästä aikaa myös muita skandinaaveja, ruotsalaisia tarkemmin ottaen. Yrittivät pirulaiset saada minut puhumaan ruotsia kun selitin Suomen pakkoruotsitilanteesta (yksikään ruotsalainen jonka reissulla tapasin ei tiennyt tästä reliikkisestä opetuskurjimuksesta), tähän en tietenkään missään nimessä voinut suostua. Sen sijaan sain kuulla lastenlaululallatusta huonolla suomenkielellä. ”Jes”.

Keskiviikkona päivä kului enemmän tai vähemmän väsyneissä merkeissä hostellilla makoillessa. Vaikka sää Memphisiin verrattuna olikin viilennyt huomattavasti, pystyi päivällä vielä aivan kevyesti istumaan ulkona T-paitasillaan. Puutarhatuoli, kirja ja inkivääriolut osoittautuikin tämän myötä loistavaksi tavaksi viettää päivää. Jo edellisenä iltana olin kuullut jotain epämääräisiä huhuja tänä päivänä järjestettävästä ilmaiskonsertista jossain päin Nashvillen keskustaa, sitä odotellessa en oikein jaksanut lähteä kaupungille päiväsaikaan (kävelymatka hostellilta keskustaan oli kohtuullisen uuvuttava, jonkinlaista joukkoliikennettäkin kylällä kuulemma oli mutta en koskaan selvittänyt mistä bussit kulkevat. Taksit olivat jälleen kerran ns. naurettavan halpoja). Jossain vaiheessa iltaa/iltapäivää inkivääriolut vaihtui siihen ehtaan tavaraan, ihmisiä alkoi kerääntymään enenevissä määrin pihalle ja jonkinnäköisiä suunnitelmia ruvettiin kehittämään. Tapahtumassa oli kyseessä jonkin sortin jokavuotinen ilmaiskonsertti jossa esiintyi kohtuullisen isoja kantrimusiikin nimiä, kaltaiselleni ummikolle ja old-schoolmiehelle nämä eivät tietenkään sanoneet yhtään mitään. Suuntasimme matkamme kaupungille juuri sopivasti sateen jälleen alkaessa, jo muutaman korttelin jälkeen pitikin alkaa tähyilemään taksia. Änkesimme tavalliseen henkilöautoon muistaakseni 7 ihmistä, tunnelma ns. tiivis. Päästyämme konserttipaikalle idean huonous valkeni melko pian: jengiä oli ihan xitusti eikä se musakaan mitään kovin kummoista ollut. Samassa huoneessa kanssani bunkannut kyproksen-kanadalainen muusikko oli ainut joka halusi jäädä paikalle, me muut suuntasimme noin vartin päästä matkamme kohti Broadwayta. Ainakin itseni Broadwayn musiikkitarjonta oli vakuuttanut melkoisen hyvin, meininki ei ollut mitenkään kovin turistirihkamanmuovista vaan aika aidon oloista. Kaikki olivat kuitenkin vakuuttuneita siitä että jotain aidompaakin kaupungista varmaan löytyisi. Mikä siis parempi idea kun mennä juurikin sellaiseen turistirihkamamuovikauppaan kysymään myyjältä että mistä löytyy kaupungin juurevinta kantria. Saimme muutamankin osoitteen, valitsimme näistä randomisti yhden ja hyppäsimme taksiin. Matka vei jonnekin kaupungin laidoille kuppilaan jonka nimeä en enää mitenkään pysty muistamaan, sisään mennessä ”Beer + Jim Beam 6$”-kyltti kuitenkin voitti luottamukseni puoleensa välittömästi. Baari itsessään ei ollut mitenkään suuria tunteita herättävä, pelasimme hetken lautapelejä (ehkä nopeiten ikinä kaadettu huojuva torni lopetti allekirjoittaneen pelihalut melko lyhyeen) ja siirryimme sen jälkeen erillisessä tilassa olleeseen keikkaosioon. Lippu kustansi 10 dollaria, hintaan sisältyi kolme kappaletta parasta, rootseinta kantribändiä ikinä. Joku artisteista vannoi vanhempaan ja klassisempaa otteeseen, kun toiset taas pääsivät Waits/Nurmio-henkiselle kolisteluasteelle. Täydellinen ilta siis kaikin puolin, jengillä oli jotenkin ihan älyttömän hyvä boogie ja jotain orastavaa rakkautakin nähtiin syntyvän. Olut+JB alkoi jossain vaiheessa kuitenkin ottamaan otettaan ja takaisinmenomatka hostellille olikin melko huuruinen. White Castlessa käytiin hakemassa muonaa (ruokaa kahdelle = 10 burgeria, fair enough) ja jatkettiin aamuyötä pihalla istuen, kitaran kiertäessä osallistujalta toiselle. Itse onnistuin kierroksen väistämään, VITTU NELIKIELINEN FOREVÖ!

Seuraavan aamun herätys oli hieman hämmentävä, viereisen huoneen mimmi toi lippulappusen jota yritin huuruisilla silmilläni tavata, mitään tolkkua en siitä kuitenkaan saanut. Viesti oli kuulema brittijäbältä joka oli ollut mukana edellisen illan kierroksella, päätin siis etsiä kaverin käsiini ja kysyä että mitätäh. Kaveri löytyi hostellin keittiöstä, oli vaan huolissaan että olinko muistanut ottaa kameran mukaani baarista kun se kuulemma näytti jolteensakin kalliilta peliltä ja olin sillä innoissani esiintyjiä kuvannut pitkin iltaa. Tästä säikähtäneenä penkomaan laukkua ja kyllä, olihan se sentään matkassa vielä. Takaisin keittiölle hörppimään aamusuffea ja heittämään jäähyväisiä, moni porukasta oli jatkamassa matkaa kohti Memphisiä, New Orleansia, San Franciscoa ja mitä lie. Päivä kului makoillessa ja puhallellessa, olo oli todella eilinen. Illaksi olin kuitenkin kehittänyt ohjelmaa, olin nimittäin jo edellisenä päivänä ostanut lipun illalla käytävään Nashville Predators – St. Louis Blues – jääkiekko-otteluun. Olihan se entisen Blackhawks-fanin kuitenkin yksi NHL-ottelu nähtävä elämänsä aikana. Suoriuduin kaupungille jo hyvissä ajoin päivällä, kävin Mississippi-joen rannalla makoilemassa muiden kodittomien kanssa ja sen jälkeen Broadwaylla Jack's Bar-B-Que-lafkassa syömässä jälleen kerran liikaa lihaa. Ravintola oli melkoisen ankea, linjastotyyppinen ratkaisu jossa ensin valittiin haluttu liha joista otin kolmea eri sorttia: makkaraa, ylikypsää porsasta ja –nautaa. Iso etelähenkinen musta kokki nosteli lihoja valtavista savustuskaapeista selkänsä takaa ja leikkasi sitä mukaa kun asiakkaat tilasivat. Tämän jälkeen valittiin lisukkeet (mac&cheese ja coleslaw, tietenkin) ja viimeiseksi vielä juomat (Budweiseria, tietenkin) ja sen jälkeen truutattiin vielä halutut bbq-soossit isoista pöntöistä ja siirryttiin aterioimaan. Paikan ankeuden korvasi liha joka oli todella, todella hyvää, lisukkeet olivat aivan yhdentekeviä mutta sen antoi helposti anteeksi. Jäähalli sijaitsi aivan kaupungin keskustassa Broadwayn ja Country Music Hall of Famen välittömässä läheisyydessä. Ympäri hallia kierteli laumoittain äijiä jotka halusivat sekä ostaa että myydä lippuja. Oma lippuni oli halvinta mahdollista laatua, n. 30$. Penkki sijaitsi aivan hattuhyllyllä, en kuitenkaan ollut tästä ollenkaan pahoillani sillä näkymät halliin ja jäälle avautuivat ylhäältä loistavasti.  Ottelu alkoi hyvin amerikkalaisen mahtipontisella versiolla Star Spangled Bannerista naisvokalistin laulaessa ja armeijaheppujen seistessä kunniavartiostossa vieressä. Muiden mukana tietenkin seisoin käsi sydämellä hyristen ja itkua tirauttaen, edellisen illan aiheuttama sentimentaali olo sai tilanteen tuntumaan erittäinkin herkältä. Matsi itsessään oli jännittävä ja nopeatempoinen: Predators iski ensimmäisen maalin kun oli pelattu vasta 9 sekuntia. Tappeluitakin koettiin useampi ottelun aikana. Vaikka kotijoukkueen maalit aiheuttivatkin aina valtaisan myräkän yleisössä, tuntui silti siltä että vielä enemmän keskityttiin mollaamaan vastustajaa. Jokaisen maalin jälkeen koko halli huusi kuorossa Bluesin veskarille ”You suck! You suck! It’s all your fault! It’s all your fault”. Psykologinen sodankäynti mahdollisesti teki tehtävänsä, kotijoukkue meinaan voitti 4-3. Voi veljet sitä tunnelmaa! Harmikseni Suomen lahja Nashvillelle eli maalivahti Pekka Rinne oli loukkaantumisen takia sivussa ottelusta, olisin ehkä päässyt kokemaan jopa hieman kansallisylpeuttä sekä tietenkin kerskumaan kaikille ympärillä istuville että ”meijän poika, meijän poika”. Ihan suvereenisti ympärillä istuvat Predators-fanit kuitenkin aina heittivät yläfemmaa tai kättelivät jokaisen maalin jälkeen, ihan halailemaan ei onneksi tarvinnut ruveta. Erätauoilla tarjolla oli kaikkea asiaankuuluvaa, tunsin itsekin olevani lähes pakotettu nauttimaan muutaman huurteisen litrasen Budweiserin tölkin sekä hotdogin. Ottelun jälkeen nappasin taksin takaisin hostellille, koko Bridgestone Areenan ja Broadwayn ympäristö oli poliisien toimesta suljettu ja porukka näytti olevan melkoisen myötämielisellä juhlatuulella, itselläni eilinen painoi kuitenkin vielä turhan pahasti päälle. Tämän takia jouduin myös skippamaan hostellilla tulleet ehdotukset lähteä kuuntelemaan erään asukin keikkaa läheisessä taidekuppilassa, jotenkin en vaan yhtään kaivannut harrasta tunnelmaa punaviinin, kynttilöiden ja itkurunkkumusiikin parissa. Oli ruvettava jo henkisesti valmistautumaan seuraavan päivän viimeistä, vuorokauden kestävää bussisiivua lähtöpisteeseen New Yorkiin.
Slideshow Report as Spam

Use this image in your site

Copy and paste this html: