Jatsipäissään ranskalaiskortteleissa

Trip Start Aug 21, 2010
1
12
14
Trip End Oct 23, 2010


Loading Map
Map your own trip!
Map Options
Show trip route
Hide lines
shadow

Flag of United States  , Louisiana
Sunday, October 3, 2010

Sunnuntai 3.10-perjantai 8.10.

New Orleansista olin hostellihuoneen lisäksi varannut myös kyydityksen bussiasemalta hostellille kun sitä ystävällisesti halpaan hintaan tarjottiin. Austinin motellin nettiyhteys lagasi kuitenkin pahemman kerran aamusta, joten en päässyt tarkistamaan sähköpostista oliko kyytiä varmistettu vai ei. Reilun puoli vuorokautta Houstonin kautta matkustettuani saavuin New Orleansiin kahdeksan aikaan illalla. Pyörin puolisen tuntia aseman ulkopuolella ja yritin tsekata josko mainostettua valkoista Lincolnia näkyisi missään, tämä ei kuitenkaan tuottanut tulosta joten päätin vain napata taksin hostellille. Hostelli sijaitsi osoitteessa 1100 N. Robertson street, kuskilla ja minulla oli hyvin suuria vaikeuksia ymmärtää toisiamme kun ilmoitin kyseisen osoitteen. Hetken aikaa arvottuaan kuski kuitenkin päätti ymmärtää minun ei-niin-louisianalaista aksenttiani ja kymmenen minuutin päästä olinkin jo hostellin pihassa. Heti pihalla minua oli vastassa emäntä Betsy joka seuraavan neljän päivän aikana osoittautui erinomaisen mukavaksi ja vieraanvaraiseksi ihmiseksi. "Oh you must be Tommy, welcome dear!” ja tähän tyyliin. Betsyn kanssa hostellia pyöritti semmonen oikein kunnon Louisianan broidi, kultahampaat vaan vilkkui suussa kun kaveri selitti kuinka ihania New Orleansin naiset ovatkaan. Hostelli sijaitsi Tremén kaupunginosassa, kävelymatka ranskalaiskortteleihin ei ollut kuin kymmenen minuutin mittainen. Tämä kaupunginosa oli kärsinyt semi-pahoja vahinkoja hurrikaani Katrinan takia, iso osa taloista oli vieläkin joko remontissa tai hylätty kokonaan. Majapaikka oli kaikin puolin mukava, yksi iso miinus on vain sanottava. Siellä nimittäin haisi pahalle, todella pahalle. En usko että hostellin historia entisenä bordellina vaikutti suuremmin asiaan vaan kyseessä oli joku puhtaasti rakenteellinen juttu. Haju oli sekoitus hometta, tinneriä ja jotain muuta erittäin epämääräistä. Viiden yön aikanakaan ei tähän oikein tottunut vaan joka kerta hostellille palatessa oli vähän sellainen hyi helvetti-fiilis. Yleinen hygienia oli muutenkin vähän niin ja näin; kylpyhuone näytti olevan totaalisen siivouksen tarpeessa, hius- ja häpykarvoilla koristeltu kylpyamme ei ainakaan kannustanut pidempiin kylpysessioihin. Mutta auttavaiset ja mukavat työntekijät sekä loistava sijainti hyvittivät ainakin omalta kohdaltani tämän, en ehkä kuitenkaan suosittele kaikista bakteerikammoisimmille ihmisille. Tai välttämättä yksinäisille naismatkustajille, Tremé on nimittäin aavistuksen epämääräistä seutua, varsinkin iltaisin. Hostellilla tapaamani englantilaismimmi vahvisti tämän faktan, hän oli nimittäin yötöissä Bourbon streetillä ja sanoi kotimatkan olevan aina jossain määrin kuumottava.

Ensimmäisen illan omistin pyykinpesulle ja yleiselle rentoutumiselle, bussimatka oli jotenkin taas jättänyt sellaisen fiiliksen että mitään kovin tiukkaa kreisibailaamista ei tänä iltana tultaisi näkemään Simpasen toimesta. Jännää miten se kaksitoistatuntia persellään istumista voikin viedä voimat. Seuraavana aamuna olinkin hyvissä ajoin pystyssä ja valmis katsastamaan kaupungin. Suuntasin New Orleansin helmeen, French Quarteriin eli tuttavallisemmin ranskalaiskortteleihin. Kyseinen alue on rakennettu Ranskan ja Espanjan siirtomaa-aikoina ja se eroaa arkkitehtuuriltaan totaalisesti mistään muusta mitä Yhdysvalloista saattaa löytää. Ja todellakin positiivisessa mielessä. En itseasiassa koko aikana kaupungissa ollessani käynyt varsinaisessa keskustassa, mutta ainakin kauemmaksi päin se näytti jälleen kerran siltä yhdeltä ja samalta: pilvenpiirtäjiä ja leveitä katuja. Ne oli ehkä jo jossain määrin nähty. Ranskalaiskorttelit olivat kyllä mahtava paikka, helposti vierähtäisi viikko tai kaksikin pelkästään tällä alueella pyöriessä. Kuuluisa Bourbon Street tietenkin oli kaiken tämän keskus, vaikka täytyy sanoa että alueen kaduista se oli ehkä eniten perseestä.
Unohtakaa hämyiset jazz- ja blueskuppilat: diskohelvettiä ja tissibaaria vieri vieressä. Porukan keski-ikä myös huitelee jossain lähempänä viittäkymmentä, tämä tosin saattoi johtua myöhäisestä vuodenajasta. Ei sillä että collegenuoret olisivat välttämättä tehneet kadusta yhtään sen viihtyisämpää. Onneksi hapatus oli kuitenkin keskittynyt tälle yhdelle kadulle ja muu osa alueesta oli huomattavasti asiallisempaa. Turisteja saa toki väistellä ihan urakalla, mutta samalla statuksella täällä itsekin oltiin. Turismista huolimatta korttelit ovat onneksi säilyneet elinvoimaisina asuinalueina, varsinkin toinen pääty oli hyvin rauhallista ja autenttisen oloista. Tuli tietyllä tapaa mieleen yksi kaikkien aikojen lempikaupunginosistani, Barcelonan Barrio Gótico, kusenhajusta taas tuli lähinnä mieleen Sörnäisten laitakadut. Kaiken kaikkiaan ei todellakaan mikään puhtoisin ja hygienisin kaupunki, kiinnostavuusasteella sen sijaan nousi heti reissun kärkikastiin.

Päivän kortteleita kierrettyäni päätin käydä syöpöttelemässä yhtä Louisianan ylpeyksistä eli ostereita. Ruokailunäyttämöksi vahvistui ACME Oyster House TripAdvisorin suurimmaksi osaksi myönteisten kommentien takia. Ja olihan se Pääprofeettakin käynyt täällä voittamassa hyvin vastenmielisen näköisen osterinsyöntikilpailun. Koska kello oli vasta kuuden pintaan pääsin jonottamatta sisään, lähtiessäni reilun tunnin päästä jono kiersi jo seuraavan kulman taakse. Jokailtainen ilmiö kyseisessä paikassa kuulemma. Muutaman kerran ostereita aikaisemmin syötyäni odotukset eivät olleet mitenkään kovin korkealla ja syystäkin; jälleen kerran homma osoittautui täysin ylimainostetuksi. Alkuruuaksi tilaamieni gratinoitujen osterien selkeästi paras osa oli rapeaksi paahtunut juusto (puunjuuretkin menee ihan mukavasti tarpeeksi runsaalla kuorrutuksella), ja pääruuan friteeratut osterit olisivat voineet olla mitä tahansa bulkkimerenelävää. Sama hiekkaisen makuinen merivesi tuli mieleen kuin aikaisemmin syömissäni raa'oissa ostereissa. Onneksi sai kerrankin hyvällä omallatunnolla käyttää reilusti Tabascoa, oltiin sentään Louisianassa (jengi oikeasti tunkee tuota tai jotain muuta liialla etikalla pilattua chilikastiketta ihan vaan jokaiseen ruokaan). Liian elävästi tuli myös mieleen Maxillin kiirelounaat Seafoodin aikaan kun koko pöytäseurue päättää tilata ostereita, ja sä yrität parhaasi mukaan avata niitä käsien vuotaessa verta kymmenestä eri paikasta. Ei tarvii taas vähään aikaan kokeilla.

Bourbon streetin tietynlaisesta ankeudesta huolimatta päätin kuitenkin yrittää viihtyä, oli sinne pääsemistä kuitenkin venattu aika lailla. Sata vuotta vanha absinttibaari toimi luonnollisena aloituspaikkana, muutama olut kera jaakkokolan sekä tietenkin liikkeen taidolla valmistetun nimikkojuoman (19$ lasi) saattelemana ei kadun muukaan tarjonta tuntunut enää laisinkaan niin ikävältä. Kävin katsomassa livemusiikkia useammasakin kuppilassa (coverbändejä, Austinin laadunkin sai unohtaa, mm. Bon Jovi ja Bryan Adams olivat kovia sanoja. ’nuff said?). Kerran sitä tissibaaritarjontaa oli niin runsaanlaisesti niin ajattelin että mikä jottei, täytyyhän se kerran joka reissulla. Paikka valikoitui kohtuu helposti sisäänheittäjän repiessä puoliväkisin hihasta sisälle. Lukemattomien Jack Danielsien ja rehvakkaiden tippien takia lompakko köyhtyi enemmän kuin minään muuna iltana reissun aikana, mukaanlukien Las Vegasin peli-illat. Siinä vaiheessa kun alettiin ehdottelemaan yhteistä kivaa yläkerrassa päätin kuitenkin liueta, jotain moraalia sentään moraalittomallakin. Paluumatkasta hostellille ei ole minkäänlaista mielikuvaa, seuraavana aamuna kuitenkin selvisi että olin jutellut pitkät pätkät samassa huoneessa majoittuneen mimmin kanssa. Ei mitään hajua nimestä, kansallisuudesta eikä mistään muustakaan. Vähän hankalaa seuraavina päivinä kun törmäsin häneen: koska en muistanut ollenkaan mitä oli tullut juteltua niin en viitsinyt oikein aloittaa mitään keskustelua. Hymyilin sitten vaan hölmönä.

Tiistain olot olivatkin rankimmat pitkään aikaan. Hostellihuoneen pahan hajun takia vietin päivän pitkälti olohuoneessa sohvalla maaten ja kylkeä kääntäen. Välillä oli pakko käydä sängyssä hikisillä nokosilla ja sen jälkeen mennä lattialle makaamaan koska sängyn pehmeys oli liikaa. Tiedättehän. Kun ei vaan ole hyvä. Illansuussa nälkä ajoi ulos, mutta saatuani ruuan eteen pystyin syömään n. kaksi haukkua. En ole koskaan ollut tasaribissejen kovaääninen puolestapuhuja, usein olo on mielestäni parempi kohdata ihan rehellisesti. Tällä kertaa tilanne oli kuitenkin sen verran huolestuttava että päätin antaa periksi. Kaupan kautta kuuden pakkaus olutta ja johan se ruokakin alkoi maistumaan. Hiljaa mielessäni käänsin tämän kaiken absintin syyksi, jotakuta on kuitenkin pakko syyttää. Keskiviikkonakin pää tuntui hieman huteralta, vietin päivän kuitenkin tällä kertaa suurimmaksi osaksi ulkotiloissa. George R.R. Martinin saagan toinen kirja, puistonpenkki ja kaduilla kuuluva jazz sai elämän näyttämään taas aika paljon valoisammalta. Illalliseksi järjetön setti gumboa, jambalayaa ja bean&ricea eli puolikattausta koko kreolikeittiöstä. Ei kyllä lukeudu suurimpiin suosikkeihini; vaikka pidän mausteisesta ruuasta (löytyykö vielä alle keski-ikäisiä jotka eivät pidä?) niin jotenkin tää keittiö ei vaan toimi. Siinä on jotain tunkkaista, semmoista pula-ajan meininkiä. Vaikea pukea sanoiksi. Kyllä sitä hyvin mielin päivän pari syö, mutta pidemmän päälle tuntuisi kyllästyttävältä. Tai sitten sitä oppisi arvostamaan jollain kierolla tavalla, tiedä häntä.

Torstainaksi olin varannut reissun suoalueille tsiigaamaan alligaattoreita. Jo suot sinänsä ovat näkemisen arvoiset (Monkey Island-fanitus ei ainakaan vähennä näiden arvoa), ja onhan niitä alligaattoreitakin aika päheä nähdä livenä. Reilun puolen tunnin ajomatkan päässä kaupungista hypättiin semmoseen hassunhauskaan suoveneeseen ja sillä sitten kierreltiin vajaa pari tuntia. Muuten jees mutta samassa veneessä mun kanssa oli kolmisenkymmentä mummoa etelä-Carolinasta. Unohtakaa suomalaisten Kanariansaarilla lomailevien vyölaukkuturistien mollaaminen, kyllä jenkit vaan ovat urpompia! Ystävällisempiä, mutta urpompia. Laivan kapu oli kuitenkin sen verran asiansa tunteva hauska mies ettei edes mummojen urpoillu päässyt pilaamaan reissua. Noita suoalueita olisi kyllä mahtavan hienoa päästä joskus kiertelemään omaan tahtiin, tiedä sitten kuinka mahdollista tai käytännöllistä se olisi. Suoajelun jälkeen kävin tsekkaamassa St. Louis hautausmaa nro. 1:den eli yhden New Orleansin vanhimmista hautausmaista. Haudat on rakennettu näyttävästi maan päälle ihan käytännön syistä: Ei tarvitse kaivaa montaakaan metriä kun vesi tulee jo vastaan. Tuli elävästi mieleen seikkailut kuusitoistavuotiaana Prahassa ensimmäisellä interraililla, juutalaisgheton hautausmaalla oli jotenkin samanlainen semi-spooky-fiilis. Varsinkin yöaikaan. New Orleansin hautausmaalle ei valitettavasti pääse pimeänaikaan koska portit suljetaan jo kolmelta, tosin Halloweenina paikka on kuulemma auki koko yön.

Illalla oli tarkoitus hieman juhlistaa, olisihan perjantai kuitenkin syntymäpäiväni ja tulisin viettämään sen bussissa. Maanantain muistot painoivat kuitenkin sen verran elävinä takaraivossa että mitään varsinaista kreisibailausta ei ollut tarkoitus harjoittaa. Hostellilla tapaani Andy lupasi järjestää jotain aktiviteettia illaksi, oli sentään almost synttäripäivä ja kaikkea. Koska en ollut kuullut kunnon jazzia kuin katumuusikoiden toimesta, päätin ottaa missioksi löytää tälle jalolle musiikille omistetun paikan. Oltiin sentään New Orleansissa, piru vie. Eri paikoissa oli tullut vastaan paikka nimeltä Preservation Hall, internetin ihmeaikana lisätietoa löytyikin helposti. Miten ennen onkaan saanut tehtyä yhtään mitään. Preservation Hall on French Quarterissa sijaitseva jazzluola, nimestään huolimatta kyse ei todellakaan ole mistään ”hallista” vaan puhutaan ennemminkin autotallikoosta. Paikassa ei ole wc:tä eikä minkäänlaista tarjoilua, tarkoitus on tulla nauttimaan musiikista itsestään. Kuulosti erinomaiselta vaihtoehdolta, myös sen takia että se hillitsisi ns. lapasesta lähtemistä omalta osaltaan. Ovet aukeavat joka ilta kello kahdeksan, mutta mikäli haluaa istumapaikan (kolmisenkymmentä kappaletta, saman verran seisomapaikkoja) niin on hyvä tulla jonottamaan tuntia aikaisemmin. Niinpä olinkin kärppänä ovella heti seitsemän jälkeen, vasta muutama ihminen oli kerinnyt ennen minua. Kellon lähestyessä kahdeksaa jono olikin kasvanut jo varmaan satahenkiseksi, kaikki eivät mahtuisi sisälle mutta toisaalta bändit soittavat illan aikana 3 x 45 min. setit ja osa ihmisistä lähtisi jo ensimmäisen setin aikana. Itse kuuntelin kaikki kolme vetoa, täksi illaksi sattui kaiken muun hyvän lisäksi New Birth Brass Band, alalaji joka ainakin itselleni edustaa juuri sitä aidointa neworleanslaisinta meininkiä. Ja meininkiä oli! Kaikki kolme varttia menivät aivan hujauksessa, välissä oli aina viidentoista minuutin tauko jolloin sai poistua kadulle hakemaan juomaa jne. Bändille sai myös esittää toivomuksia, seinällä oli kyltti jossa kerrottiin standardien maksavan 2$, muut coverit 5$ ja ”When The Saints Go Marching in” maksaisi 10$. Tästä huolimatta The Saints tuli illan aikana kahteen otteeseen. Jengi näköjään todella digaa siitä biisistä.

Ranskalaiskortteleissa saa juopotella kadulla niin kauan kuin juoma on muovimukissa, tämän takia lähes kaikki baarit laskevat juomat muovituoppeihin. Tai ainakin oven suussa on kertakäyttömukeja joihin juoman voi lasista kaataa. Ja baareihin saa myös mennä toisesta lafkasta ostetun juoman kanssa, meininki on siis kaikin puolin hyvin vapaata. Jazzipäissäni hortoilin toiseen kuppilaan, paikka oli melkein tyhjillään vaikka bändi oli ihan asiallinen. Jossain vaiheessa laulaja kysyi yleisöltä mistä nämä ovat kotoisin, kuultuaan että olen Suomesta heppu innostui hehkuttamaan Porin Jazzeja. Näköjään ihan arvostettu tapahtuma rapakon tälläkin puolen. Kävin vielä tsekkaamassa yhden legendaariseksi väitettyyn kuppilaan Funky Piratesin, siellä jokailtaista showta pyörittää Big Al-niminen blueshemmo. Lempinimi on todellakin ansaittu, arviolta 250 kiloinen äijä näytti siltä että sen perse on kasvanut penkkiin kiinni. Preservation Hallin kliimaksin jälkeen meininki tuntui jotenkin ankealta, joten päätin lähteä goisaamaan. Andyn kaveri oli joutunut sairaalaan tjms. joten siitäkään ei ollut seuraa pitämään. Ehkä parempi, olin joutunut jostain syystä päiväbussien kierteeseen eli seuraavana aamuna matka Memphisiin Elvistä moikkaamaan starttaisi ennen yhdeksää aamulla.
Slideshow Report as Spam

Comments

Laura on

noi häpykarvaiset kylpyammeet vainoaa sua.

Add Comment

Use this image in your site

Copy and paste this html: