God bless Texas, live music & those dumb bastards

Trip Start Aug 21, 2010
1
11
14
Trip End Oct 23, 2010


Loading Map
Map your own trip!
Map Options
Show trip route
Hide lines
shadow
Where I stayed

Flag of United States  , Texas
Wednesday, September 29, 2010

Keskiviikko 29.9-sunnuntai 3.10

Hyvin syöneenä, levänneenä sekä jalkapohjankin jo parannuttua parin päivän täydellisen inaktivoitumisen seurauksena, oli aika jatkaa matkaa kohti Austinia. Kuten Amarillon kappaleessa tulikin jo lyhyesti todettua, on Austin suvaitsuvaisuudessaan ehkä epäteksasilaisin kaupunki Teksasissa, "Live Music Capital of the World". Olin alunperin suunnitellut matkustavani kahdentoistatunnin rykäyksen yöbussilla, mutta nähtyäni Amarillon keskikaupungin tuli todettua että ehkä tarvetta ylimääräiselle päivälle ei ole ja suuntasinkin matkaan jo aamupäiväistä. Bussi kulki Houstonin kautta, matkasta tuli kaikinpuolin täydellinen esimerkki siitä kuinka pahasti ihminen pystyykään säheltämään. Houstoniin asti kaikki sujui ok, siellä bussia vaihtaessani ja odottaessani seuraavaa tuli joku samassa bussissa kanssani matkustanut jäbä selittämään mulle jotain puhelimesta. Hyvin vahvasta etelänaksentista yhdistettynä afro-amerikkalaiseen slangiin johtuen en todellakaan ymmärtänyt mitä kaveri yritti sanoa, päättelin kuitenkin että hän halusi lainata puhelinta. Vastasin sitten vaan että nou nou. Vähän ajan päästä pengoin taskujani koska halusin tarkastaa ajan kännykästä, mutta missäs perkeleessä se puhelin sitten oli!? Ei löytynyt. Epämääräinen aavistus alkoi samaan vallan, mietin että olikohan toi äskeinen kaveri todellakin löytänyt mun puhelimen bussista ja tullut sitten palauttamaan sitä minulle. Yritin spotata jäbää väkijoukosta mutta eihän siitä mitään tullut. Kävin kyselemässä Greyhoundin työntekijöiltä josko olisivat moista kapistusta löytäneet bussista,  siinä vaiheessa kun ohjasivat minua ihmiseltä toiselle ja aika seuraavan auton lähtemiseen hupeni uhkaavasti päätin hylätä koko ajatuksen ja kiiruhdin seuraavaan bussiin. Ihan paska se puhelin olikin, mutta kuten kaikki puhelimensa joskus hukanneet varmaan tietävätkin, eniten ärsyttää se säädön määrä mikä siitä seuraa: kaikki numerot häviää jne. Oma huolimattomuus myös vitutti, yritän kuitenkin aina bussista lähtiessäni tarkastaa taskut että kaikki tärkeimmät tavarat ovat tallella. Ja sitten vielä tietenkin se, että jos se kaveri oikeesti yritti palauttaa puhelinta (tämä ei koskaan valjennut minulle, mielestäni kyllä katsoin penkiltä noustessani ettei mitään ollut jäänyt eli puhelin on luiskahtanut johonkin välikköön ja kuinkas se toinen tyyppi sen olisi sieltä spotannut?) ja meikä vaan typeränä pudistelee päätään niin johan on markkinat. No ei se mitään, sattuuhan näitä.

Kymmenen aikaan illalla saavuttiin Austinin asemalle joka sijaitsee hyvän matkaa keskustan ulkopuolelta valtatien varressa. Olin varannut motellihuoneen - olisin tässä vaiheessa mieluusti taas vaihtelun vuoksi mennyt hostelliin mutta se oli valitettavasti buukattu täyteen – joka nettisivujen mukaan sijaitsisi aivan Greyhoundin asemaa vastapäätä. Joo, muuten ihan hyvä, mutta sitä vastapäätä oli liuta motelleja. Ja minä urpo tietenkin olin jo kerinnyt unohtaa sen nimen, kännykkään olin sen muistaakseni tallentanut mutta sattuneesta syystä tästä ei hirveästi ollut enää hyötyä. Typeränä sitten seilasin edestakas ja yritin muistella motellin nimeä, olishan sitä voinut tietty käydä jokaisen respassa sanomassa  "moi, mulla ehkä on varaus täällä tai sitten ei”, mutta jotenkin tunsin että olin jo tehnyt itseäni naurunalaiseksi riittävästi yhdelle päivää. Jossain vaiheessa tajusin että nettiähän voisi tietty kokeilla, ja wlan-verkko erään majoitusliikkeen edestä löytyikin. Kyllä, Travelodge se oli, juuri sitä mitä olin ensimmäiseksi ajatellutkin, mutta jossain vaiheessa kyseenalaistanut oman kevyen pääni muistin. Semisti päivään kyllästyneenä kirjauduin sisään, join Jack Daniels-pullon pohjalle jääneet lirut ja nukuin pois tästä pahasta päivästä.

Amarillon orgiahenkisten ruokailujen jälkeen ruokahalu oli ollut hieman kadoksissa, mutta kyllähän se sieltä torstaiaamuna herätessä pikku hiljaa palaili. Päätin suunnata hyvissä ajoin kaupungille, motellin ympäristössä ei ruokailufasiliteettien puutteen lisäksi ollut kuitenkaan mitään muutakaan tehtävää tai nähtävää. Bussi kaupungille kulki aivan motellin ulko-oven edestä ja vuorokauden lippu maksoi kokonaiset 2$. Jännää miten paljon eri kaupunkien välisten joukkoliikenteiden hinnat eroaa toisistaan. Jenkkilän joukkoliikennettä (ehkä Nykiä) lukuunottamatta parjataan jatkuvasti, itse täytyy silti todeta että aina joku bussi tai muu liikenneväline kuitenkin löytyi. Liikkenöintivälit tosin ovat usein harvoja (20-30 min, sunnuntaisin jopa tunti) mutta mihinkäs tässä kiire valmiissa maailmassa, kerta kun vielä lomallakin oli. Tein nopean katsauksen Austinin keskustaan, elin toiveessa että eteen mahdollisesti osuisi joku puoti josta voisi hankkia prepaid-puhelimen. Tällaista ei kuitenkaan vastaan tullut joten suuntasin 6th Streetille, Austinin legendaariselle baarikadulle. Suuri osa kaupungin viihdetarjonnasta on keskittynyt tälle kadulle tai sen välittömään läheisyyteen, ja meininki oli jo aika riehakasta vaikka kello ei ollut paljon yli puolenpäivän. Vähän niinkö Hesarilla, aavistuksen sivistyneempää kuitenkin. Onneksi.  Asiallinen syöttölä löytyi, ruuan kanssa nauttimani olut maistui sen verran hyvältä että tilasin toisenkin. Ja sen jälkeen sorruin samaan kuin niin monesti aikaisemminkin: ”vois kai nää paikalliset oluet maistaa vaikka kaikki läpi”. Useamman tunnin ja kevyen hutikan saattelemana päätin käydä testaamassa paikallisen legendan, Texas Chili Parlorin. Paikka sijaitsi kaupungin kaupallisessa keskustassa (pelkkiä pankkeja, hallintorakennuksia jne) joka muiden Yhdysvaltalaisten kaupunkien tavoin oli jo alkuillasta täysin kuollut, yksin sai katuja kävellä. Teksasilainen chili on aika omanlaisensa setti, paksua lihamuhennosta joka ei TODELLAKAAN ole tehty jauhelihasta ja jossa ei TODELLAKAAN ole papuja seassa. Pelkkää lihaa ja chiliä. Paikka oli pimeä loukku, meininki oli aika orginellin oloista kaikin puolin. Chilin kanssa tarjoiltiin pelkästään raakasipulihakkelusta, jalopenoja ja suolakeksejä. Karppaajan paratiisi. Mikäs siinä, olihan se ihan kohtuu hyvää, ei kuitenkaan mitään sellasta että olis housuunsa kussut. Eikä edes niin tulista. Kahden dollarin pullo-oluet olivatkin loppujen lopuksi ehkä paikan parasta antia. Suuntasin takaisin Kutoskadulle katsastamaan muutamia live-esiintymisiä. Käytännössä jokaisessa baarissa on elävää musiikkia, mies+kitara-settejä tai kokonaisia bändejä. Suurin osa vaikutti itseasiassa yllättävän laadukkailta, vaikka meininki melko lainausvoittoista olikin. Ei sillä että olisi cover-bändejä vastaan periaattellisesti mitään, mutta kaksi talvea Saariselällä viettäneenä olen ehkä kuitenkin aavistuksen skeptinen ko. skeneä kohtaan. Tiedättekö, saman viikon aikana kun kuulee kolmen eri bändin soittavan Zen Cafén Todella kaunista niin koko elimistö huutaa ”ANTAKAA JO NY VITTU PERIKSI!”. Mutta Austinin bändit tekivät kyllä vaikutuksen, covereita tai ei. Motellille menevä bussi ei valitettavasti kulkenut kovin myöhään, viimeinen bussi lähti yhdentoista aikoihin. Eipä tarvinnut venyttää edes siihen viimeiseen asti, sen verran väsyttävä päivä oli ollut että päätin jo yhdeksän jälkeen suunnata kohti ansaittua lepoa.

Olin paikallista ilmaisjakelulehteä selatessani huomannut että perjantaina kaupungissa esiintyisi samalla areenalla sekä ruotsalainen Katatonia että suomalainen Swallow The Sun. Illan ohjelma oli siis siltä osin selvä, olin jo pidemmän aikaa halunnut nähdä molemmat bändit livenä. Itseasiassa Katatoniaa olin joskus Ilosaarirokissa vähän aikaan seurannutkin, mutta koska en vielä tuolloin ollut tutustunut bändin materiaaliin tarkemmin ei keikka oikein auennut. Mutta mikäs sen hauskempaa kuin katsastaa molemmat bändit Teksasissa. Kävin päivällä ostamassa uuden puhelimen, kolmellakymmenellä taalalla sain paskan Nokialaisen (mä tiedän, jokainen niistä on osoittautunut enemmän tai vähemmän sudeksi, sen verran nurkkapatriootti kuitenkin olen että yritän tukea kotimaista työtä Amerikastakin käsin) sekä viisitoista dollaria puheaikaa. Ei huonompi diili, puhelin olisi tietenkin sim-korttilukittu enkä siis tekisi sillä mitään palatessani Suomeen ja puheaika oli myös törkeän kallista, lähinnä nyt hankin puhelimen herätyskelloksi sekä tietenkin rauhoitellakseni vanhempieni mieltä. Prepaid-puhelimen ostamisen voisi kuvitella olevan aika yksinkertaista, sillai että moi mä otan tän puhelimen, ota sä nää rahat, moikka. Se oli tietenkin kaikkea muuta, liikkeessä minua palveli juuri hommansa aloittanut nuori kolli joka oli ns. hukassa. Kolmen vartin vääntämisen ja papereiden täyttämisen jälkeen kauppa kuitenkin saatiin solmittua. Huh. Liikkeessä oli samaan aikaan yks nuori mimmi asioimassa, kun se kuuli että olen Suomesta niin kysyi että eikös Lordikin ole. Ja sit se kysyi oonko vihainen ettei se tiedä mitään muuta Suomesta. Vastasin että en toki, ehkä hieman pettynyt kylläkin. Lordi.. Morjens.

Kaupungilla harhaillessani kuulin jostain erehdyttävästi poliittiselta palopuheelta kuulostavaa selostusta. Sitä kohti sitten tietenkin, ja kyllä, Teksasin hallintotalon (Texas State Capitol, oon oikeesti vaivannut päätäni tällä mutta en keksi parempaa käännöstä) edessä oli Tea Party-jengiä pitämässä puheita koskien marraskuun tulevia osavaltiovaaleja. Haltioituneena jäin kuuntelemaan kuinka typeriä, arrogantteja ja ennalta-arvattavia ihmiset voivatkaan olla. FREEDOM. FREEDOM. FREEDOM. Tolla yhdellä täysin merkityksettömällä sanalla pystytään näille urpoille perustelemaan ihan mitä vaan. ”KUNHAN
 ON VAPAUS!”. Ja tietenkin kaikki vastustajat haukutaan sosialisteiksi, marxisteiksi ja jopa KOMMUNISTEIKSI. Kaikki pahimmat haukkumasanat tuntuvat liittyvän aina vasemmistolaisuuteen. Ja tietenkin Obama sitä, Obama tätä. Typeriä lainauksia Raamatusta, abortin vertaamista kansanmurhiin jne jne.. Meinas tulla fyysisesti paha olo, silti jollain perverssillä tavalla nautin tilanteesta ja taputin muiden mukana puhujille.  ”Amen!” huudahduksiin en sentään yhtynyt. Ja puhua he tietenkin osaavat, amerikkalaiset ovat sekä taitavia että riippuvaisia tyhjänpäiväisestä retoriikasta. ”The future of our children”. Ihan totta, jos se teistä olisi kiinni, niin teidän lapsillanne tulisi olemaan todella karu tulevaisuus. Onneksi tätäkin valtiota ainakin toistaiseksi johtaa vielä hieman reaalimaailmassa kiinni olevat ihmiset. Teksasissa uskonnollisuus on muutenkin hyvin vahvasti pinnalla, Amarillossa katsoin tyrmistyksen ja epäuskon vallassa TV-mainosta jossa mainostettiin Body Gospel-nimistä ohjelmaa, videolta katotaan jotain gospelkuoroa ja hytkytään vähän mukana, kyllä paino lähtee koska JUMALA ON TÄSSÄ OHJELMASSA MUKANA. Ja tietenkin ne lukemattomat kirkot ja tienvarsien valtavat ”Jesus Saves”-kyltit. Kaikki tämä nk. ilosanoma ja rakkaus edustaa kuitenkin juuri sitä pahinta mädättyneisyyttä, asefetisismiä ja not-in-my-backyard-ajattelua koko yhteiskunnassa. Siinä yhteiskunnassa joka ilman itä- ja länsirannikon liberaaleja luhistuisi omaan järjettömyyteensä hyvin nopeassa ajassa. Amen.

Illan keikka-areenana toimi Emo's-niminen kuppila, ilmeisesti puhutaan tietyllä tavalla paikallisesta instituutiosta tyyliin Tavastia. Nimestään huolimatta paikka osoittautui todella loistavaksi, yhdeksi parhaista keikkapaikoista missä olen käynyt. Lava ja alue sen edessä oli katettu, muuten paikka oli kuitenkin ulkotilaa. Akustiikka toimi hyvin, vaikka illan tarjonta oli melko raskashenkistä niin totesin ostamani korvatulpat täysin turhiksi, toisaalta mitäs sitä vanhan basistin kuulolta voi muutenkaan odottaa. Tämän lisäksi juomatarjoilu oli halpaa, puolen litran oluttörppö kolme taalaa ja jaakkokola vitosen. Aijai. Kyllä kelpasi. Bändit veti hyvät setit, illan pääesiintyjän Katatonian viimeistellessä keikkaansa oli halpa tarjonta todellakin tehnyt tehtävänsä. Jostain löysin taksin alle, ei muuta ku motellia kohti. Paitsi että Makkosen drive-iniin oli tietenkin päästävä. Maailmaasyleilevästä humalatilastani johtuen tuputin taksikuskillekin puoliväkisin ruokaa  ”eiku tilaa ny hei jotain edes, kyl mä kato maksan!” mutta herrasmiehen tavoin hän ystävällisesti kieltäytyi. Tilaamani kahden BigMacin sijasta paperipussista motellilla paljastui ranskanpottuja ja jotain friteerattua kananpaskaa, ilman dippiä tietenkin. WEAK.

Lauantaina herätessäni totesin heti ensalkuun että tältä päivältä on turha odottaa thriatlonia, vallankumousta tai mitään muutakaan fyysiseen aktiivisuuteen viittaavaa. Onneksi minua oli taas siunattu kylpyammeella, jääkaapistakin löytyi muutama aikaisemmilta päiviltä unohtunut olut joten mitään suurempaa hätää ei ollut. Päivä oli jo kääntymässä iltaan kun ensimmäisen kerran uskaltauduin huoneesta ulos, päätin huterasta olotilasta huolimatta uskaltautua ihmisvilinään keskustaan asti. Kävin tsekkaamassa Whole Foods Marketin, pulju on luomuun ja lähiruokaan vahvasti suuntautunut ruokakauppaketju, jonka ensimmäinen liike sijaitsee juurikin Austinissa. Perinteitä kunniottaen tästä on myös muodostunut koko ketjun lippulaivakauppa, eikä syyttä. Uudistettu Stokkan herkkukin tuntui tähän verrattuna suunnilleen R-Kioskilta josta saa Saarioisten roiskeläppää ja kuivapasta-aterioita. WFM:ssa vierailu oli verrattavissa vähintäänkin uskonnolliseen kokemukseen: ruuan määrässä ja laadussa ei ollut mitään järkeä. Salaattiosastolta myytiin Holopaisia (muille kuin keittäjille tiedoksi: lempinimi kaikille pienenpienille törkyhintaisille koristeyrteille ja –salaateille) parinsadangramman rasioissa, ihan vaan noin niinkö salaattitarpeiksi. Raakamakkaroille oli oma palvelutiskinsä. Kiireisiä ja laiskoja varten kokonainen hylly erilaisia valmiiksi pilkottuja tuorehedelmäsekoituksia. Jne jne. Ja löytyihän sieltä (pahaa) salmiakkiakin. Tippa meinasi tulla linssiin viimeistään siinä vaiheessa kun näin kaupan edustalla olevan todella viihtyisän pation jossa sai syödä ja juoda (kaikkien sivistysvaltioiden tapaan täältä saa viiniä ihan ruokakaupastakin) kaupan lukuisten laadukkaiden lämminruokaosastojen tuotoksia ja viettää aikaa kaikessa rauhassa. Vähän eriluokan meininki kuin jossain tavaratalon sisään ängetyssä väkinäisessä shamppanjabaarissa. Okei, ilmastokin antaa tietynlaiset edellytykset viihtyä, lokakuisessa illassakaan mittari ei tainnut mennä alle kahdenkymmenenviiden. Pähkäilin hetken josko olisin vielä jatkanut iltaa stand-up-komiikan parissa, mutta seuraavana aamuna ennen kahdeksaa starttaava New Orleansin bussi sai kuitenkin ajatukset kääntymään kohti motellin liian mukavaa vuodetta.
Slideshow Report as Spam

Use this image in your site

Copy and paste this html: