VEGAS BABY!

Trip Start Aug 21, 2010
1
9
14
Trip End Oct 23, 2010


Loading Map
Map your own trip!
Map Options
Show trip route
Hide lines
shadow

Flag of United States  , Nevada
Thursday, September 23, 2010

Torstai 23.9-sunnuntai 26.9

Los Angelesissa oli kolmen tunnin vaihto heti aamuvarhaisella. Aika meni nopeasti aamutokkurassa kahvia juoden ja rumia jengitatuointeja ihmetellen. Ihan totta kundi, jos sä otat koko päälaen+naaman kokoisen "Eastside”-tatuoinnin niin ei tarvitse paljon McJobeistakaan haaveilla sen jälkeen. Ei kyllä ilmeisesti ole tarkoituskaan. Matka Las Vegasiin on juuri niin utopistinen kuin kaikki tarinat kertovat: ajettuamme tuntikaupalla halki Nevadan autiomaan putkahti esiin Sin City, tuo kaikkien (toteutumattomien) haaveiden kehto. Valtavia, siis todella valtavia hotellikasinoita (2000 huonetta on ihan normi), Bail Bond-liikkeitä (ts. niitä kaiffareita jotka käyvät ostamassa sinut vapaaksi vankilasta), kylttejä joissa mainostettiin asianajotoimistoja joiden erikoisalaa on hoitaa puolestasi ylinopeus- ja rattijuopumusoikeudenkäynnit, tissibaareja jne jne. Joka paikka näytti ja tuoksui synniltä sekä kaikin puolin todella keinotekoiselta. I like it! Bussiaseman liepeillä oli hieman levottoman oloinen meininki, astuttuani n. viisi askelta ovesta ulos tultiin mulle kauppaamaan laittomia substansseja. Juu, ei kiitos. Jos jotakuta kyseinen elämäntapa kiehtoo, voin valaista sen verran että Greyhoundin bussiasemat ovat vihoviimeisiä paikkoja hoitaa tämän alan ostoksia. Isot pojat nimittäin ovat kertoneet, että poliisit pruukaavat tehdä valemyyntejä juuri Greyhoundin liepeillä. Ikävä käänne lomalle jos joutuu viettämään sen poliisivankilassa crack-nistien seurassa.

Olin varannut motellin Las Vegas Boulevardilta, tuttavallisemmin The Stripiltä. Vasta kun olin jo maksanut varausmaksun tutustuin paikkaan tarkemmin TripAdvisorin kautta. Perinteiseen tapaan motellin sijaintia oli hieman kaunisteltu, se sijaitsi Stripillä joo mutta aivan toisessa päässä kuin kasinot, ja tämä katu on oikeasti pitkä. TripAdvisorissa motellia ja varsinkin sen sijaintia haukuttiin lähes poikkeuksetta, seutu olisi kuulemma todella epämääräistä ja jopa vaarallista. Päästyäni perille en voinut kuin jälleen kerran ihmetellä amerikkalaisten typerää vainoharhaisuutta. Okei, vastapäätä motellia oli pornokauppa ja pari tatuointiliikettä (hui! nämäkin oli oikein erikseen mainittu TripAdvisorin arvosteluissa) mutta siinäpä se. En kokenut yölläkään liikuessa seutua mitenkään turvattomaksi. Ei, ne 10 000 dollarin pokerikäsiä pelaavat heebot eivät varmaankaan majoitu täällä, mutta jos maksat Las Vegasissa vajaa  40 dollaria yö aivan siististä motellihuoneesta isolla sängyllä ja kylpyammeella, ei voi paljon valittaa. Muutama koditon tuli pimeänaikaan pummimaan rahaa, mutta Denverin, Seattlen ja San Franciscon jälkeen touhuun oli jo niin puutunut ettei siihen oikein kiinnittänyt enää edes huomiota. Stripillä pääsee kulkemaan läpi vuorokauden operoivalla bussilla, vuorokauden lippu maksoi 7 dollaria. Pysäkki aivan motellin ovelta vei kaikille suurille kasinoille. Bussi oli muuten kätevä mutta h i d a s, matka kesti n. tunnin verran suuntaansa. Vegasin liikenne varsinkin ilta- ja yöaikaan on melko psykeedelistä kaikkine ruuhkineen ja onnettomuuksineen (jostain kumman syystä täällä on poikkeuksellisen paljon rattijuopumusonnettomuuksia).

Jalo tavoitteeni pelata ainoastaan yksi (1) dollari Vegasissa ei aivan toteutunut. Ensimmäisenä iltana suuntasin Bellagioon kokeilemaan tuuriani. Sitä tunnelmaa, kun ensimmäisen kerran astuu kasinoon sisälle, ei oikein pysty kuvailemaan. Tuhannet ja tuhannet pelikoneet kilkkaa ja vilkuttaa valojaan, porukka puskee sikari huulessa ja silmät kiiluen kohti seuraavaa tappiota. Niin kliseiseltä kun se kuulostaakin, se täytyy vaan itse kokea. Ja kokemisen arvoista se onkin vaikka ei edes pitäisi uhkapeleistä (kuten allekirjoittanut). On se silti aika mässyä istua yksikätisen ääressä tupakki suussa ja tilailla ilmaisia drinkkejä tarjoilijattarilta. Juomat kasinoissa ei todellakaan maksa mitään, voit mennä pelaamaan vaikka yhden sentin pelejä ja juopotella ilmaiseksi. Tai no, tippiä tulee tietenkin antaa, muuten olet kuivin suin. Mitenkään kovin hohdokasta/halpaa tämä ei loppupeleissä ole, tarjoilu on hidasta ja sillä yhden sentin panoksella pelaaminen on kuitenkin niin helvetin tylsää ja mielenkiinnotonta ettei sitä kauan jaksa. Sitten alat pikkuhiljaa korottamaan panosta, ja pian voitkin miettiä olisko vaan kannattanut jäädä koti-Suomeen ja käydä vetämässä lärvit Kämpin kahdeksan euron tuopeilla, sekin olisi tullut huomattavasti halvemmaksi.

Bellagion lisäksi kävin samana iltana myös Caesar's Palacessa ja jossain kolmannessa niistä isoista. Meininki kaikkialla on aika samaa, ravintola- ja muu ohjelmatarjonta tekee ehkä isoimman eron lafkojen välille. Stripillä harhaillessa ja meininkiä ihmetellessä kuluu helposti aikaa, mutta jokaiselle joka suunnittelee Vegasin lomaa suosittelen kyllä vahvasti reiluhkoa matkabudjettia. Kaikki muu paitsi katsominen maksaa, yleensä myös aika reilusti. Tekemistä kyllä riittäisi vaikka useammaksi viikoksi, niin laaja repertuaari erilaista ohjelmaa ja tekemistä kaupungista löytyy. Useat paikat ovat myös auki vuorokauden ympäri, Nevadan osavaltio on itseasiassa ainut joka ei säätele millään tavalla ravintoloiden ym. aukioloaikoja. Matkasta turtuneena päätin kuitenkin päättää illan lyhkäseen ja suuntasin majapaikkaan jo puolenyön aikaan.

Perjantaina herätessäni kävin nopeasti kokeilemassa ulkoilman ja totesin todeksi sen minkä olin jo useammasta lähteestä kuullut: Valoisan aikaan ei kannata edes yrittää. Vaikka elettiin jo syyskuun loppupuolta oli ulkona kuuma, jotain kolmenkymmenen asteen paremmalla puolella sekä raaka auringonpaiste ilman tuulta. Motellilla oli uima-allas, päätin kuitenkin suosiolla jättää sen väliin vilkaistuani valkoista, erittäin huonosti auringolle sopeutuvaa ihopigmenttiäni. Olisin tietenkin voinut kysyä joltain niiltä uima-altaalla lojuvilta kivannäköisiltä tyttäriltä apua aurinkorasvan levitykseen, mutta toisaalta yli kuukauden parranajamattomuus ja reilun oluenjuonnin aiheuttama turvotus ei kannustanut minua tähän yritykseen laisinkaan. Päätin siis tyytyä kompomissiin, hain 7Elevinistä kylmää olutta ja menin kylpyammeeseen lotraamaan ja rallattelemaan koko päiväksi. Auringon alkaessa kunnolla laskemaan kuuden aikoihin suuntasin tuhlaamaan vähän lisää rahaa yksikätisiin (olin kyllä edellisenä iltana voittanut 60 dollaria eli en ollut edes pahasti tappiolla). Tässä vaiheessa alkoi kuitenkin vaivaamaan reissun ensimmäinen kunnon vaiva, nimittäin reilunpuoleinen v esikello oikean jalan pohjassa. Olin jo edellisenä päivänä tuntenut jotain kummallista pistoa jalkapohjassa, mutta yön aikana siihen oli kehittynyt oikein kunnon patti ja nyt käveleminen alkoi tehdä oikeasti kipeätä. Sen takia illan ohjelma jäi hieman rajoittuneeksi. Kävin testaamassa reissun toisen Man v. Food-kuppilan, Nascar-cafe nimisen paikan Sahara-kasinon yhteydessä. Kuuden paunan burrittokilpailuun en lähtenyt, sen sijaan söin BLT:n jossa oli arviolta puoli kiloa pekonia. Sekä pekonimajoneesia. Ei ollut huono sekään. Joku brittisälli sen sijaan lähti syömäkilpailuun mukaan, siinä vaiheessa kun burritoa oli jäljellä vielä n. 2/3 ja ilme alkoi muuttua yhä tuskaisemmaksi mielenkiintoni hommaa kohtaan jotenkin lopahti ja lähdin kokeilemaan kasinon vuoristoradan. Här veli osoittautui aika muikeaksi, kovin korkealle ei menty mutta kovaa kylläkin. Koko homman idea oli lähtökiihdytys nollasta-sataan jossain kahdessa sekunnissa ja sen jälkeen muutama kiepautus pää alaspäin. Ja sama homma takaperin. Kymmenen dollarin lippu kului n. yhdessä minuutissa. Tästä innostuneena päätin mennä kokeilemaan myös New York New York-kasinon vuoristoradan, se oli jo huomattavasti näyttävämmän näköinen kohotessaan korkealle yläilmoihin parin kunnon loopin säestämänä. Neljäntoistadollarin lippu kouraan (yritän antaa jotain perspektiiviä miten helposti rahaa saa kulumaan) ja n. puolen tunnin jonotus. Jonossa mun vieressä oli pari hyvin humalaista australialaispariskuntaa, kuultuaan että olen yksin reissanut halki mantereen yksi niistä naisista kysyi että ”oletko sarjamurhaaja”? En ole, mutta sinunlaisia ihmisiä tavatessani kyllä harkitsen vakavasti kyseistä uraa. Kyyti oli kyllä joka sentin arvoinen, ensin hidas nousu ylös Vegasin yössä ja sen jälkeen jyrkkä pudotus ja pää alaspäin ja hetkonen mitespäin nyt oltiinkaan. Suosittelen lämpimästi kaikille vuoristoratojen ystäville.

Jalka oli ärtynyt melko pahaksi, kävin kuitenkin vielä MGM Grandilla tsiigaamassa premissit. Vierekkäin oli Joël Robuchonin kaksi ravintolaa, kolmella tähdellä palkittu Joël Robuchon Restaurant sekä yhden tähden L'Atelier de Joël Robuchon. Päätin seuraavana päivänä tulla kokeilemaan karvalakkipuolen. Jalan kanssa tarpeeksi taisteltuani päätin lähteä lepäämään, ihan hyvä idea siihenkin nähden että seuraavana aamuna bussi Grand Canyoniin lähtisi jo ennen seitsemää.

Koska en missään nimessä ollut saanut puuduttaa persettäni vielä tarpeeksi bussin penkeillä, olin ostanut jo hyvissä ajoin kiertoajelun Grand Canyoniin. Viisi tuntia suuntaansa Hooverin padon kautta, lounas sekä kaksi 45min pysähdystä perillä ja takaisin. Kaikin puolin hyvä setti, vaikka rahatilanteen niin salliessa kehottaisin harkitsemaan helikopterireissua. Niitä näytti saavan melko edullisesti, jostain kolmesta sadasta ylöspäin. Itsekin olisin mieluusti halunnut kokea elämäni ensimmäisen helikopterikyydin, en kuitenkaan uskaltanut vielä heittäytyä niin kovin tuhlailevaksi vaikka matkabudjetti näyttikin tässä vaiheessa vielä suhteellisen hyvältä. Bussissa matkustaminenkin oli vähän erilaista kuin Greyhoundilla, kuski heitti hauskaa läppää kierolla italialais-espanjalaisella englanninaksentillaan ja luontodokkarit liittyen Grand Canyoniin pyörivät wanhoilta kunnon VHS-kaseteilta. Sitä nostalgian määrää! Kanjoni itsessään on todella vaikuttava, ja voisin käyttää samaa klisettä kuin Vegasistakin: Ei voi selittää, käy kokeilemassa. Bussin kanjonilla viettämä puolitoistatuntia tuntui ihan riittävältä, vaikka mieluustihan tonne lähtisi vaikka viikoksi vaeltamaan. Bussin palatessa Vegasiin kello oli reilusti yli kymmenen, päätin siten haudata haaveeni Robuchon-vierailusta. Jalkakin oli mennyt vaan huonommaksi, käveleminen alkoi oikeasti olemaan työn ja tuskan takana. Päätin kuitenkin sinnikkäästi käydä katsastamassa Stratosphere-kasinon näköalantornin (lippu pelkästään hissiin 16$), ja hyvä että uhrauduin. Öinen näky sadastayhdeksännestä kerroksesta alhaalla levittyvään Las Vegasiin oli niin maaginen ettei taaskaan sanat mahda riittää. (Todella mielenkiintoista blogia kirjoitan, mitään ei pysty selittämään ku ON NIIN HIANOO!!1). Tornin huipulla oli baarin lisäksi lisäksi erilaisia hurvitteluvempaimia, terve kuolemanpelko kuitenkin esti minua menemästä mm. vapaapudotukseen vaijerien varassa huipulta maahan sekä höykyttimeen joka pyöritti ihmisiä tyhjän päällä sadanviidenkymmenen metrin korkeudessa. Kaksi kaljaa enemmän ja olisin niin ollut niissä jokaisessa. Liian selväpäisenä jouduin kuitenkin raahaamaan yhä pahenevan jalkakipuni takaisin motellille. Michelin-tähdellä palkitun ruuan puutteessa hain 7Elevenistä kerrosklubileivän. Jes.
Slideshow Report as Spam

Use this image in your site

Copy and paste this html: