San Fran Big Time

Trip Start Aug 21, 2010
1
8
14
Trip End Oct 23, 2010


Loading Map
Map your own trip!
Map Options
Show trip route
Hide lines
shadow

Flag of United States  , California
Saturday, September 18, 2010

Lauantai 18.-keskiviikko 22.9

Lähtö Seattlesta kohti San Franciscoa sujui totutuissa merkeissä, hieman liian myöhään heräten (en suosittele, varsinkaan jos se tarkoittaa suihkussa käymisen väliinjättämistä) ja kevyessä edellisillan huumassa. Bussi kuitenkin lähti jotakuinkin ajoissa ja matka Portlandin kautta taittui ihan kohtuullisen mukavasti. Levähdyspaikalla mut väkipaljoudesta spottasi aussimimmi joka oli ollut myös Green Tortoisessa, olin sen kanssa muutaman sanankin vaihtanut. Olivat kaverinsa kanssa myös matkalla San Franciscoon, mukava uutinen että sai taas järjellistä matkaseuraa. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä että mua oli ehkä hieman rasittanut sen habitus hostellilla, se oli jotenkin vähän liian ADHD:n oloinen. Onneksi olin kuitenkin totaalisen väärässä, vietin nimittäin seuraavat kolme päivää melko tiiviisti Laurenin ja hänen ystävänsä Nikkin kanssa.

Perille päästyämme otettiin yhteinen taksi bussiasemalta hostellille, itse olin varannut sängyn dormista jo aikaisemmin mutta tytöillä ei ollut mitään majapaikkaa valmiina. Kuski ei meinannut aluksi heittää meitä järkyttävästä tavaramäärästämme johtuen, itselläni on ehkä n. 6 kiloa tavaraa pikkurinkassa mutta tytöt kompensoivat omilla rojuillaan tätä huolellisesti. Sinänsä ymmärrettävää, molemmat olivat olleet yli kaksi vuotta Kanadassa ja olivat nyt matkalla takaisin Australiaan, matkatavaroista löytyi tämän takia esim. lumilauta. Koiranpentuilmeiden (tytöt, en minä) saattelemana kuski kuitenkin suostui kyyditsemään meidät, tungettiin tavarat takakonttiin ja vedettiin se nyörillä kiinni koska ei ollut mitään toivoa saada luukkua kiinni. Adelaide-hostellilla oli onneksi tilaa joten jäätiin kaikki sinne, saatiin puhuttua yhteinen kolmen hengen huone. Hostelli sijaitsi tosi hyvällä paikalla, vain muutaman korttelin Union Squaresta eli kävelemällä pääsi aika kivuttomasti liikkumaan. Varjopuolena tässä tosin oli myös vain muutaman korttelin päässä sijaitseva pahamainen Tenderloin kaupunginosa, jonka allekirjoittanut sai kokea jo saman illan aikana.

Oltiin yöbussin jäljiltä kaikki aika poikki, mulla oli ollut helpoin matka koska sain kokoajan käyttää kahta penkkiä, tytöt sen sijaan joutuivat jakamaan vierusistuimensa melkein koko yön ajan jonkun kanssa. Jäbillä on ehkä helpompaa matkustaminen busseissa, varsinkin yöaikaan, tuntuu että jos bussi ei ole ihan täynnä niin uudet matkustajat menevät aina ensin naispuolisten viereen istumaan. Tämä on kyllä täysin ymmärrettävää muutamastakin syystä, nimittäin naismatkustajat ylipäänsä tuntuvat vähemmän uhkaavilta ja yleensä myös vievät vähemmän tilaa, jättäen näin itselle enemmän tilaa levyttää. Voisin tähän kohtaan summata muutaman hyvän nyrkkisäännön jonka olen tämänastisilla Greyhound-reissuilla kokenut varteenotettaviksi ohjeiksi, kirjoitan näistä ehkä jossain vaiheessa vielä kattavamman listan mutta tässä nyt mitä ensimmäiseksi tulee mieleen:

1. Ole asemalla ajoissa, varsinkin jos et ole hommannut lippua etukäteen. Ei ole mitenkään tavatonta että liput myydään loppuun, siinähän sitten odotat seuraavaa bussia joka lähtee ehkä kahdeksan tunnin päästä.

 2.Jos ja kun olet asemalla ajoissa ja olet käynyt hakemassa matkatavaroille osoitetarran, vie laukut sille lähtöportille mistä bussi lähtee. Greyhound toimii "first in, first served” periaatteella eli se on ihan se ja sama vaikka olet ostanut lipun kuukauden etukäteen, jos tulet asemalle viimetingassa ja bussi on ylibuukattu (tätä tapahtuu paljon), joudut odottamaan seuraavaa bussia. Viemällä laukut jonoon pääset myös itse valitsemaan istumapaikan, varsinkin yöbusseissa ikkunapaikka on ihan yliveto, pystyy nojaamaan päätään useampaan suuntaan. Tosin käytäväpaikalla on enemmän jalkatilaa (vaikka jalkoja ei tietenkään saa retkottaa käytävällä), ja ikkunassa kiinni oleva ilmastointi ei puhalla niin pahasti. Suosin silti ainakin itse ikkunapaikkaa sen tarjoaman nojailumahdollisuuden vuoksi.

3. Jää eturiveille. Jos haluat maksimoida mahdollisuuden kahteen penkkiin, on tapoja kaksi. Ensimmäinen on se perinteinen, lastaat kaikki kamasi siihen viereiselle penkille niin kukaan ei kehtaa kysyä paikkaa ellei bussi ole täpötäynnä. Itse en suosi tätä, mun mielestä se on jotenkin typerää ja itsekästä. Sen sijaan olen löytänyt paremman, psykologiaan nojaavan keinon, nimittäin eturivit. Kun uudet matkustajat tulevat bussiin, he lähtevät automaattisesti etsimään takapenkeiltä omia paikkoja. Vaikka siellä olisikin melkein täyttä, he jäävät mielummin taakse kun palaavat eturiveille. Siistiä, eikö?

4. Ota vaatetta mukaan. Vaikka ulkona olisi +32C, on bussissa kylmä koska ilmastointi puhaltaa täysillä. Huppari vähintään, ja tietenkin tyyny. Viltti/peitto/makuupussi/shemagi jne on myös pätevä jos semmoista jaksaa mukana raahata. Yllättävän moni jaksaa.
 
5. Tarkista lamppu. Itse ainakin haluan lukea illalla bussissa, ja lukuvalot eivät aina ole kondiksessa. Kannattaa siis paikkaa valitessaan tsekata että valo toimii

6. Lataa iPod, kännykkä, läppäri, jne viihdykkeet täyteen. Jos ei nukuta, aika käy nopeasti tylsäksi. Yöaikaan ei ulkona yllättäen oikein näy mitään, eikä siitä päiväsaikaankaan ole mitään viihdykettä jos posotat läpi Nebraskan maissipeltojen tai Wyomingin erämaiden. Se on ihan nastaa aluksi joo mutta parin tunnin jälkeen aika käy kuitenkin pitkäksi.
 
7. Ota ruokaa mukaan. Tämä ei sinänsä ole mitenkään pakollista, sillä bussit pysähtyvät yleensä n. kolmen tunnin välein levähdyspaikoilla joista saa perus huoltoasemaruokaa sekä sitä pakollista Mäkkäriä/BurgerKingiä jne. Mutta jos uppopaistettu ruoka esim. puolentoistavuorokauden ajan ei ole sinun juttusi, ota jotain freesimpää säilyvää ruokaa mukaan, hedelmiä ja sen sellaista.

8. Älä stressaa turhaan. Aikataulut tuntuvat olevan enemmänkin suuntaa-antavia, vaikka bussi olisi lähtiessä tunnin myöhässä niin ei kuski yleensä lyhennä pysähdyksiä tai tee mitään muutakaan sen suhteen että aikataulua kurottaisiin kiinni. Jos on tiukka aikataulu tai muuten vaan ei hermot kestä, kannattaa lentää. AmTrak ei kuulemma ole paljon Greyhoundia luotettavampi, joten oma/vuokra-auto tai flygari ovat ne luotettavimmat menopelit. Kanssamatkustajista ei kannata myöskään ottaa suurempia paineita, on totta että nykypäivänä bussi Yhdysvalloissa on ns. kakkosluokan kansalaisten menopeli (keskiluokka ja sitä rikkaammat ajavat lyhyemmät ja lentävät pidemmät matkat), ja saatat itärannikolla reissatessasi huomata olevasi tyyliin ainut valkoinen mustien joukossa ja länsirannikolla päin taas meksikolaisten piirittämä. On myös totta että vankilat kustantavat vapautuville vangeille liput Greyhoundilla, eli monen näköistä menijää saattaa näkyä. Mutta kuten olen aikaisemmin jo todennut, on meininki todella yhteisöllistä enkä itse ainakaan viiden viikon kohdalla ollut vielä kohdannut yhtään uhkaavaa tilannetta. Kuskit saattavat olla ns. pinna kireällä, kannattaa vaan pysyä kohteliaana, teititellä ja pitää huolen omista asioistaan. Ehkä joku musiikkisoitin tms. on ihan hyvä olla olemassa jo senkin takia että jos joku oikein rasittava tapaus sattuu viereen (ei ole sattunut itselle, mutta olen kyllä samassa bussissa todistanut todella vahvaa turhautumista kanssamatkustajan jatkuvasta pälpätyksestä johtuen), voit hyvällä tekosyyllä paeta epätoivottua keskustelua. Yleensä ne keskustelut kuitenkin on mukavia ja mielenkiintoisia.

Jeps. Kaikkia väsytti, mutta toisaalta oli lauantai ja olimme juuri saapuneet sumujen ja sumuisten hippien pääkaupunkiin, San Franciscoon. Ei siis oikein maltettua nukkua, vaan lähdettiin kiertämään lähiseutuja ja etsimään jotain safkapaikkaa. Joku kohtuullinen falafel-paikka löydettiin, oli ihan jees siihen asti kunnes joku asunnoton juoppo tuli ikkunan taakse ilveilemään. Ei siinä, safkaa oli jäänyt yli niin ajattelin että annetaas loput tuolle piruparalle. Äijä teki kuitenkin niin taktisen liikkeen että alkoi näyttämään meille persettään (housut säilyivät jalassa, onneksi), ajattelin että ehkei se sitä falafelia niin tarvitsekaan ja heitin loput ruuat roskikseen. Suunnattiin kohti rantabulevardia ja kuuluisia laitureita, Lauren oli käynyt pari vuotta aikaisemmin kaupungissa ja sanoi osaavansa reitin. Ei se nyt ihan putkeen mennyt, kierrettiin varmaan joku kymmenen kilsan lenkki mutta perille päästiin kuitenkin. Ihmeteltiin Alcatrazia laiturilta käsin ja kierrettiin kaupungin luultavasti kovin turistirysä, Wisherman's Warf. Yksissä tuumiin päätettiin mennä sporalla takaisin, tuntui että päivän kävelyt oli jo aika paketissa. Taidettiin eksyä vielä siellä ratikkapysäkilläkin, siinä vaiheessa kun päästiin hostellin vieressä sijaitsevaan viinakauppaan ei paljon omaatuntoa raapaissut kun nappasi kainaloon satsin kylmää olutta.

Laurenilla oli joku paikallinen tuttava, olivat tavanneet kesäfestivaaleilla vuoden tai pari aikaisemmin. Tällä Evanilla olikin jo juonia päämme menoksi, hänen kaverillaan oli nimittäin syntymäpäivät joita juhlittiin ihan universaaliin tapaan baarissa. Mikäs siinä, aloiteltiin hostellilla, minä Jackin ja kokiksen voimin ja tytöt jotain todella jyrkkää vodkamixeriä juoden. Poistuin pariksi tunniksi hostellin aulaan kirjoittamaan matkapäiväkirjan Seattlen osuuden valmiiksi (pakko yrittää saada asiat paperille mahdollisimman tuoreesta muistista), huoneeseen palattuani olivat molemmat jo kerinneet ottamaan päiväunet. Ei siinä, joku tyttömäinen pakollinen toinen suihku ja sen jälkeen kohti baaria. Nimi on jäänyt täysin unholaan, joku irkkuhenkinen ratkaisu se taisi olla. Ihan mukava paikka, hyvä olutvalikoima ja tunnelma katossa, harmi vain että mun molemmat seuralaiset väsähtivät jotain tunnin päästä siitä kun oltiin päästy premisseille. Amatöörit. Jäin kuitenkin baariin Evanin ja sen kavereiden kanssa, taisin sen päivänsankarinkin jossain välissä nähdä ja onnitella. Tappiin asti en minäkään jaksanut vaan päätin palata hostellille, aikomus oli mielestäni kaikin puolin hyvä ja jalo. Jumalat eivät kuitenkaan olleet minulle suotuisia, vaan löysin itseni jossain vaiheessa sieltä aikaisemmin mainitsemastani Tenderloinin kaupunginosasta. Mistä tiesin tulleeni ko. paikkaan? Siinä vaiheessa kun kadulla ei tunnu olevan enää ketään muuta kuin sinä ja 50 prostituoitua, voit olla melko varma että olet saapunut kyseiselle seudulle. Yritin tavata karttaa niin pirusti mutta kadut ja silmät menivät ristiin rastiin eikä missään tuntunut oikein olevan tolkkua. Parin tunnin ajan varmaan harhailin katuja edestakas (ja miksi ihmeessä en ottanut taksia?) kunnes vihdoin pääsin tutunnäköisille seuduille. Kävin rasvaisessa 24h dinerissä tankkaamassa yöpalan ja painuin natisevaan kerrossänkyyn tuhisemaan.

Aamulla vähän kuivasi suuta, onneksi en kuitenkaan ollut asian kanssa yksin. Tytöt olivat vähän väsyneen oloisia myös, ei heilläkään ollut kotimatka ihan nappiin sujunut. Olivat nimittäin ottaneet taksin mutta koska eivät muistaneet osoitetta, ainoastaan hostellin nimen, ei kuski suostunut heittämään niitä. Olivat sitten myöhemmin huomanneet että ai joo tosissaan se hostellin osoite lukee avaimenperässä. Ei se mitään, onneksi pääsivät turvallisesti perille, hiljaa mielessäni toivotin onnittelut myös itselleni. Sunnuntain ohjelmaksi olin ajatellut baseballia, olin jo aikaisemmin tsekannut että San Franciscon Giantseilla olisi kotipeli Milwaukeen joukkuetta vastaan. Ilma oli kuitenkin aika uhkaavan oloinen, vettä tihutti ja näytti siltä että se tulisi yltymään, niinpä päätin toistaiseksi skipata tämän amerikkalaisia ja suomalaisia yhdistävän jalon urheilulajin hölmömmän version seuraamisen. Evan tuli hakemaan tyttöjä, olivat päättäneet mennä hänen luokseen seuraavaksi yöksi, turha sitä hostellista maksaa jos kerta paikallista majoitusta löytyy. Itse olin maksanut jo etukäteen hostellista eli ei auttanut kuin jäädä sinne. Lähdin kuitenkin mukaan kaupunkia kiertämään, käytiin autolla ensin samaisilla rantahuudeilla missä oltiin edellisenäkin päivänä, Evan sanoi tietävänsä jonkun oivallisen krapularuokapaikan lähistöltä. Paikan nimi oli Java Café, itse kutsuisin kyseistä murjua ehkä millä muulla nimellä tahansa ennen ”kahvilaa”. Hyvin rasvainen ulkomuoto ja kyltti jossa ilmoitettiin ”We don’t serve tomato & lettuce” antoi jotain osviittaa siitä mitä olisi tulossa. Kaikki työntekijät ja suurin osa asiakkaistakin oli meksikolaisia, paikka oli melkein tupaten täynnä ja jengille näytti ruoka maistuvan. Yritin sunnuntain kunniaksi tilata corned beefiä ja hashbrownia, lopputulos oli aika tyly: ”no way dude, sold out hours ago”. Tilalle ottamani tuplajuustopurilainen (ranskanleivän tapaiseen höttöön sullottuna pari kookasta kotikutoista j-lihapihviä, neljä siivua cheddaria, sipulia, suolakurkkua ja sinappia) ei ollut yhtään paskempi veto sekään, mutta siinä vaiheessa kun maistoin tytöiltä fish&chipsiä ei voinut muuta kuin huutaa hoosiannaa. Parasta friiteerattua kalaa mitä olen koskaan saanut, täydellisen rapea kuori ja oikeasti tuoretta turskaa. Tässä epämääräisessä meksikolaiskuppilassa. Todettuani että paikkaa voisi ehdottaa Man v. Food-sarjaan, sain kuulla että jossain vastaavassa ohjelmassa kuppila oli jo ollutkin. En yhtään ihmettele, täydellinen esimerkki siitä miten se rasvainen ja epämääräinen ulkokuori aina silloin tällöin kätkee sisäänsä varsinaisen aarteen. Sniisk.

Suunnattiin seuraavaksi Height & Ashbournin kaupunginosaan, eli siihen mistä koko hippiliike aikoinaan sai alkunsa. Meininki oli yllättävän orginellia vieläkin, pieniä vaate- , levy- ja elämäntapakauppoja vieri vieressä. Hippejäkin näkyi, vaikka meininki oli ehkä vähän semmoista sekakäyttäjän oloista. Tai no, eiköhän se sitä ole ollut aina. Löysin itselleni olkalaukun, pikkurepun vetoketju oli nimittäin pari päivää aikaisemmin sanonut itsensä irti enkä ollut pystynyt kantamaan järkkäriä mukana, harmitti kun jäi monet hyvät(?) kuvat ottamatta. Naisille perinteiseen tapaan ei siitä ostamisen määrästä meinannut tulla mitään loppua, ”eiku käydään vielä tossa yhdessä liikkeessä”, mutta tarpeeksi mielenosoituksellisesti puhalleltuamme päästiin vihdoin jatkamaan matkaa. Suunnattiin Evanin kämpälle joka sijaitsi kaupunginosassa nimeltä Outer Sunset, romanttista eikö? Nimi ei ollut mitenkään liioiteltu, talo sijaitsi aivan merenrannassa ja auringonlasku todellakin oli vaikuttava. Katottiin C.K. Louis-nimisen koomikon standuppeja, jos ette ole vielä tutustunut niin hakekaa ihmeessä jostain käsiinne. Aivan räävittömän hyvää läppää, kaveri pystyy vitsailemaan kuolleiden lasten naimisesta sillai että se on makaaberin lisäksi oikeasti hauskaa. Käytiin läheisessä kiviuunimestassa jatkamassa päivän terveellistä ruokavaliota eli pizzaa jossa oli mm. pestoa, fetaa ja perunaa. Toimii. Porukka alkoi vähän hiipua joten totesin kohteliaimmaksi tilata taksin ja palata hostellille.

Maanantaina oli edessä pakollinen Alcatrazin-vierailu. Pakollinen siksi, että lähes kaikki turistit tuntuvat käyvän siellä ja ihan aiheestakin, onhan se nyt pirun mielenkiintoinen paikka. Itse siviilipalveluksen Lounais-Suomen aluevankilassa eli tuttavallisemmin Kakolassa  - sen vielä ollessa toiminnassa - suorittaneena täytyy sanoa että Alcatraz ei rakennushistoriallisesti ollut mitenkään erityisen säväyttävä, suoraan sanottuna vähän tylsäkin paikka. Paikan muun historian ja kuuluisien vankien takia vierailu kuitenkin oli mieleenpainuva, ja kyllähän jokaisen Eastwood-fanin täytyy nähdä ne kuvauspaikat. Ja varmasti jokaiselle joka ei ole aikaisemmin vieraillut vankilassa on kokemus vielä mielenkiintoisempi. Lauttamatka kestää n. 15 min suuntansa, reissu maksaa 26$ ja sisältää audio-opastuksen eli luurit joista voi kuunnella saarella toimineiden vartijoiden ja vankien tarinoita paikan historiasta jne.  Vankilasaarelta päästyäni palasin hostellille, tyttäret olivat lähdössä tänään kohti Losia josta heillä oli lennot back in da Oz, oltiin sovittu että nähtäisiin vielä ennen sitä. Käytiin etsimässä KFC:tä, Nikkin oli kuulema saatava Double Down. Kyseessä on pekonia ja juustoa kahden leivitetyn ja friiteratun kanapihvin väliin sullottuna. Melko kardiovaskulaarista meininkiä, sanoisin. Yhtään Kentuckyn ihmettä ei kuitenkaan löytynyt joten päätettiin ottaa vähän kevyemmin ja haettiin ylihintaista sushia. Autoin ne järjettömät matkatavaramäärät taksille, heitettiin jäähyväiset ja palasin hostellille ottamaan rennosti. Heti tuli jotenkin tyhjä olo, muutaman päivänkin kun viettää hyvässä seurassa ja jää yssikseen niin tulee vähän semmonen fiilis että mitäs helvettiä. Yksikseen reissaaminen kun on usein hieman, no, yksinäistä.

Seuraavana aamuna heräsin erittäin huonotuulisena, samaan huoneeseen saapuneet skottimimmit ja viereisen huoneen britit möykkäsivät perkele läpi yön eikä nukkumisesta meinannut tulla mitään. Suunnittelin siinä yön mittaan useampaakin hyvää kostokeinoa, esim. polttomurhaus kävi vahvana ehdokkaana mielessä. (Täytyy silti myöntää, että siihen nähden että olin jo yli kuukauden ajan reissannut yöpyen hostelleissa ja halpamotelleissa ja tämä oli ensimmäinen kerta kun yöllä herään mölinään, olin päässyt melko helpolla. toim. huom.) Kiukkua lieventääkseni lähdin Chinatowniin hupaisten pienten kiinalaisten tönittäväksi. San Franciscon chinatown on käsittääkseni maailman vanhin ja ilmeisesti myös suurin reilulla sadallatuhannella asukkaalla. Kyllä sen huomasikin, pinta-alaltaan paikka ei ole mitenkään suuri mutta populaa piisaa. N. 95% kadulla vastaantulleista todellakin oli kiinalaisia ensimmäisessä tai alenevassa sukupolvessa. Meininki oli muutenkin kuin toiselta planeetalta, eläviä lintuja myytiin paperipusseissa ja kalakaupassa sätki poikkisahattuja kaloja, ei kuolonkorinoissaan vaan ihan kaikin puolin hengissä vielä. Ymmärrettävistä syistä kuvia ottaessani sain aikamoiset marmatukset pieneltä kiinalaismuorilta, vaikka uskoisin että eläinsuojelujärjestöt ovat jo aikaa sitten saaneet vihiä kaupunginosan orginellista meiningistä. Ei se mitään, kohtalaisessa transsissa kävelin katuja edestakas ja katselin ja haistelin jokaisen kaupan sisälle (monissa se haju ei ole mitenkään mairitteleva, tarpeeksi suuri määrä kuivattua kalaa tekee semmoisen koiran kuivamuonaefektin potenssiin sata). Kävin vetämässä kuudella dollarilla järkyttävän kulhollisen nuudelikeittoa, kiinalaisia lihapullia ja raakaa naudanlihaa. Aika hätäisesti tuli kyllä sotkettua ne naudanlihasiivut sinne kiehuvan sopan sekaan, hygieniatasoa kun katseli kadulla niin reissun ensimmäinen vatsatauti ei kuulostanut enää niin kaukaiselta ajatukselta. Hyvää oli, eikä oireitakaan tullut. Ajattelin käydä hostellilla ottamassa kevyet nokoset, edellisyön bakkanaalit olivat kuitenkin jättäneet jälkensä ja koisasin pitkälle alkuiltaan. Mikäs siinä, lomallahan tässä ollaan. Join sen kunniaksi muutaman oluen ja menin takaisin nukkumaan.

Keskiviikkona oli tarkoitus jatkaa matkaa kohti synnin päämajaa Las Vegasia. Bussi kuitenkin lähtisi vasta yhdeltätoista illalla, ja koska hostellihuone piti luovuttaa perinteiseen tapaan yhdeltätoista aamupäivällä, jäisi kellonympärys aikaa touhuta kivoja juttuja. Ei ne nyt niin erityisen kivoja ollut, kävin H&M:ssä ostamassa housut kun kaikista reissuun ottamistani kolmista housuista oli nappi irronnut sekä muutaman parin lisää sukkia. Jes. Kävin mä sitten vielä pyörähtämässä Castron kaupunginosassa joka on yksi Yhdysvaltojen jos ei koko maailmankin homomekoista. Siis homo + mekka, ei mekko. Menipä hankalaksi. Mitään kovin erikoista ei keskellä kirkasta päivää tapahtanut, sateenkaariliput liehui talojen lipputangoissa ja porukka istui kahvilassa lehteä lukien. Joku äijä tuli kehumaan pari päivää sitten hankkimaani olkalaukkua, taisi olla ensimmäinen kerta elämässäni kun yhtäkään mun vaatekappaleista/muista asusteista kehuttaisiin. Ei siis ihan hukkaan mennyt. Päätin skipata Golden Gaten ja jättää sen seuraavalle vierailulle, olisi joku syy tulla takaisin. Tai jotain. Oikeesti olin vaan niin väsynyt ja ärtynyt etten jaksanut lähteä kikkailemaan useammalla paikallisbussilla. Kävin noutamassa hostellilta rinkan, suuntasin niiden kahden skotin kanssa taksilla Greyhoundille. Oltiin saatu hierottua rauha jo aikaisemmin. Yllätykseksi päädyttiin samaan bussiin, tytöillä oli liput kymmenen bussiin ja mun oli tarkoitus lähteä vasta tuntia myöhemmin, molemmat bussit kuitenkin suuntasivat kohti Los Angelesia jossa mulla oli vaihto Vegasiin ja tyttärillä San Diegoon. Ystävällinen virkailija kuitenkin ehdotti että voisin lähteä kymmenen bussilla sillä myöhäisempi express-vuoro oli myyty loppuun. Mikäs siinä, jälleen kerran sattuman kautta hostellilta löytyi matkaseuraa ja matka saikin piruvie luvan jatkua. 
Slideshow Report as Spam

Use this image in your site

Copy and paste this html: