Seafoodii ja kuolleita äijiä

Trip Start Aug 21, 2010
1
7
14
Trip End Oct 23, 2010


Loading Map
Map your own trip!
Map Options
Show trip route
Hide lines
shadow
Where I stayed
Green Tortoise Seattle Hostel

Flag of United States  , Washington
Saturday, September 11, 2010

Lauantai 11.-perjantai 17.9

Matka Seattleen tulisi olemaan reissun tähänastisista (ja toivottavasti myös tulevista) pisin, 31 tuntia ja reilu 2000 km. Paukin bussiasemalle hyvissä ajoin, reilu kaksi tuntia ennen kuin auton oli tarkoitus startata. Tämä ei kuitenkaan ollut riittävästi: kassaneiti ilmoitti ystävällisesti että ko. bussi oli loppuunmyyty. Maailmaasyleilevästä krapulasta johtuen en jaksanut ottaa asiasta paineita, vaan ilmoitin suosiolla lähteväni iltabussilla n. 6 tuntia myöhemmin. Siinä vaiheessa kun sain kuulla että matka tulisi kestämään huomattavasti pidempään ja se sisältäisi kahdeksan tunnin vaihdon Billings-nimisessä tuppukylässä keskellä yötä (asema ei varmasti olisi auki tuohon aikaan), alkoi hymyä hyytyä. Sovittiin sitten seuraavanlaisesta järjestelystä: Odottaisin että kaikki matkustajat ovat päässeet aamupäivän bussiin sisälle ja jos sen jälkeen tilaa vielä näyttäisi olevan, pääsisin kyytiin. Parin tunnin hikisen odottelun jälkeen bussia alettiin lastata ja KYLLÄ, pari penkkiä oli jääneet tyhjiksi paikalle ilmaantumattomien matkustajien takia. Jes! Ei muuta kuin bussiin, huppu silmille ja unten maille.

Vieressäni istui nelikymppinen floridalainen Terri, oli tehnyt jo yli kolme vuorokautta matkaa Floridasta kohti Washingtonin osavaltiota. Nainen osoittautui oikein mukavaksi matkaseuraksi, mitä nyt niitä perinteisiä maantiedollisia puutteita joutui vähän kirein hampain ohittamaan: "Oh, you been in Russia. Is it a big country?”. Joo, on se, itseasiassa teidän mahtivaltiotakin isompi. No mutta, sattuuhan näitä. Matka vei halki useamman osavaltion, vaihdettiin bussia mormoonien päämajassa Salt Lake Cityn kaupungissa. Näin ehkä elämäni pisimmän liikenneruuhkan: jossain vaiheessa matkaa vastaantulevien kaistalla oli pari autoa täysin lytyssä, jono näiden takana oli kilometrien ja kilometrien mittainen. Aika pysäyttävä näky. Toisaalta näillä liikennöintimäärillä mitä Yhdysvaltojen valtateillä liikkuu, ei mikään ihme että silloin tällöin sattuu ja tapahtuu.

Mitä olen aikaisempia Greyhondin matkatarinoita netistä lukenut, on useissa paikoissa korostettu miten yhteisöllinen matkailutapa se on muihin verrattuna. Vaikka bussit ovat vähän niinjanäin ja kuskit usein hieman mentaalisia tapauksia, vallitsee matkustajien kesken kuitenkin hyvä kollektiivinen yhteishenki. Viimeistään tämän taipaleen jälkeen en voi kuin täysin sydämin yhtyä näihin hieman kliseisiltä kuulostaviin lausuntoihin. Kyllä siinä paatuneimmankin kyynikon jää sulaa kun puhelimia lainataan bussissa ristiinrastiin, yhdeltä tytöltä oli hävinnyt matkatavarat ja sen mukana rahat myös, ei muuta kuin kanssamatkustajan kanssa Mäkkäriin ostamaan ruokaa ja juomaa. Vaikka tuskin sillä tarjoajallakaan rahaa mitenkään tuhottomasti oli. Tupakkatauoilla kysellään spontaanisti muiden kuulumisia ja matkasuunnitelmia ja tietenkin päivitellään yhdessä Greyhoundin paskaa palvelua. En ole elämässäni kohdannut samanlaista meininkiä junissa tai lentokoneissa. Muistat varmaan Koskinen kun tultiin Thessalonikista Budapestiin junalla, oltiin valehtelematta janokuoleman partaalla ja vettä ei irronnut niin keneltäkään? Paitsi niiltä japanilaisilta lopuksi, heti kun tajuttiin kertoa olevamme Suomesta.

Tällä siivulla busseja ajoi yhteensä neljä kuskia. Viimeinen näistä neljästä oli todella tervetullut tuttavuus, mies oli oikeasti mukava ja täysijärkisen oloinen. Siitä myös näki että se oikeasti nautti työstään. Sille pystyi myös päivittelemään miten törkeitä itärannikon kuskit voivat olla, ja se kertoi ihan rehellisesti niistä järjettömän pitkistä työpäivistä mitä ne siellä lisäansion toivossa ajavat. Ei se mitään, kaikki sympatia raskaan työn raatajille, mutta jossain vaiheessa se yleinen vittumaisuus alkaa vaan olemaan jotenkin ihan käsittämättömän pöyristyttävää. Myöhemmin länsirannikkoa reissatessani sain kyllä huomata että meininki yleisesti ottaen on jotenkin paljon rennompaa kuin idässä, eikä tuo yksi asialleen omistautunut kuski onneksi jäänyt ihan pelkäksi kuriositeetiksi. Mutta jo loppui Greyhoundin mollaaminen, perille pääsin jälleen kerran ja sehän se on pääasia.

Seattle. Starbucks, vesisade ja grunge-liike. Näillä mielikuvilla lähdin liikenteeseen, eikä ihan huti mennyt. Hetken kaupungissa pyörittyä sai huomata että Starbucks todellakin hallitsee, toki kaupungin kahteentuhanteen kahvilaan (!) mahtuu muitakin yrittäjiä mutta kyllä se epämääräinen merenneitologo on vaan niin yliedustettuna kaupungin jokaisessa kadunkulmassa. Dunkin' Donutseja ei näkynyt missään, hämmentävää amerikkalaisessa suurkaupungissa. Olin symbolisesti jättänyt elämäni ensimmäisen Starbucks-kahvin nauttimisen tähän kaupunkiin vaikka usein aikaisemminkin se olisi ollut helpoin ja aikaasäästävin keino. Tarkoituksena oli myös löytää se ihkaensimmäinen puoti tätä tarkoitusta varten. Pitäähän sitä jotain periaatteita olla, perkele! Heitin matkatavarat hotellille (Green Tortoise, hyvä hostelli TODELLA hyvällä paikalla, aivan Pike Place Marketin naapurissa) lähdin etsimään sitä ensimmäistä puotia, huonolla menestyksellä tosin. Nautin sitten sen ihan ookoolta maistuvan latten hostellia vastapäätä sijaitsevassa liikkeessä, myöhemmin löysin sen alkuperäisenkin. Harmi loppui siinä vaiheessa kun sain paikallisilta kuulla ettei se edes oikeasti ole se aivan oikea alkuperäinen liike, vaan toiminta oli siirtynyt tähän nykyiseen moraalittomilla ”Very First Starbucks” –kyltillä varustettuun liikkeeseen pari vuotta myöhemmin.

Parin seuraavan päivän tukikohtana toimi Pike Place Market, todella hyvä kauppahalli aivan merenrannassa. Turistimassoista huolimatta näki että paikka oli myös paikallisten suosiossa, se yleisesti ottaen on ihan hyvä merkki (pitää alkaa harrastamaan lisää näitä täydellisiä itsestäänselvyyksiä!). Kävin syömässä vaihtelevan tasoisia mereneläviä joka päivä, reilun vuorokauden Greyhound-reissu oli taas hetkeksi nostanut kuvotuksen kaikkea uppopaistettua kohtaan. Greyhoundin levähdyspaikat nimittäin sijaitsevat poikkeuksetta pikaruokaravintoloiden pihoilla, tyyliin McDonalds, Taco Bell, Burger King jne. Se on ihan hauskaa sen BigMacin tai kahden ajan, mutta reilun vuorokauden matkoilla alkaa tuntumaan siltä että tyydyttyneitä rasvoja valuu sieraimistakin ulos. Tämän ansiosta höyrytetyt simpukat ja lautasellinen salaattia oli ehkä parasta mitä kuvitella voi. Ja kyllä sen meren läheisyyden useimmiten myös huomasi: vaikka hinnat olivat vähän yläkanttiin (parhaimillaan 30$ seafood-lajitelmasta) niin ei harmittanut, freesiä ja hyvänmakuista tavaraa.

Allekirjoittaneella on (lähes) yhtä pakkomielteinen suhtautuminen musiikkiin kuin ruokaankin, sen takia Seattle oli valikoitunut pakolliseksi matkakohteeksi vaikka se Denverin tavoin teki hieman hassun (jotain parituhatta kilometriä) lenkin reittiin kohti etelää. Nirvana, Pearl Jam, Alice in Chains, Sunny Day Real Estate jne jne. Ei varmaan tarvitse sanoa enempää. Hostellin puolesta oli järjestetty ”Dead Man Tour”, loistava tilaisuus ainoastaan kuudella dollarilla käydä katsomassa Bruce & Brandon Leen sekä Jimi Hendrixin haudat sekä Kurt Cobainin kotitalo Seattlessa. Lähdin kiertoajelulle odottavin mielin enkä todellakaan pettynyt, Cobainin kotitalossa oli portit auki (matkanjärjestäjä Jeesjees-miehen mukaan vasta toinen kerta niistä todella lukuisista kerroista kun hän on paikalla käynyt) joten saatiin näkymät ja valokuvat aivan fantastisilta paikoilta. Vähän säälien kyllä mietin niitä nykyisiä asukkaita, varmaan hohdokasta kun jatkuvasti jengi ramppaa kotitalon porteilla räpsimässä kuvia. Toisaalta, kyllä mä uskon että ne on lukaalin ostaessaan tiennyt ainakin suunnilleen mitä tuleman pitää. Ymmärrän jos jostakusta kuulostaa hassulta tällainen yhden ainoan rakennuksen diggaileminen, mutta itse kun on kasvanut varhaisteini-iästä aikuisuuteen (?) Nirvanaa kuunnellen niin kyllä se vaan oli väristyksiä tuova tunne nähdä THE talo. Eikä siinä, ei se Hendrixinkään (omaan makuun hieman mahtipontinen) hautamonumentti paskempi kokemus ollut. Ja The Crow on kans ihan kiva leffa. Kuten sanoin, loistava reissu.

Seattlessa tapasin reissun ensimmäisen suomalaisen, sen lisäksi että Helmi oli todella mukavaa seuraa, täytyi todeta se että on se vaan mukavaa välillä päästä puhumaan suomea. Tulen kyllä englannilla hyvin toimeen ja pystyn käymään laaja-alaisia keskusteluja ilman aivojen ylikuumenemista, silti on vaan niin yksinkertaisempaa kun pystyy kuukaudenkin tauon jälkeen ilmaisemaan itseään omalla äidinkielellään, ilman mitään ponnisteluita. En oikeastaan ymmärrä miten jotkut jaksavat valittaa siitä että ”vittu kun taas törmäsi suomalaisiin”. Tai ymmärrän siinä tilanteessa jos se tarkoittaa jotain tennarisukkaista vyölaukkuturistia (JES, sain kuin sainkin laitettua tähän osuuteen lisää typeriä kliseitä ja itsestäänselvyyksiä!), mutta jos se tarkoittaa jotain samalla aaltopituudella olevaa, samat kulttuuriarvot omaavaa ihmistä jonka kanssa voi yhdessä nauraa toisten kulttuurien typerille yksityiskohdille, niin mikäs siinä. Tässä hotellissa oli ehkä vahvin yhteishenki mitä olen nähnyt, lähes kaikki juttelivat toistensa kanssa ja avointa rakastumistakin nähtiin. Tupakkahuone oli loppuilloista aivan täynnä savua ja meteliä ja pullojen kilinää, mikäs siinä, hienoa se on nähdä kun ihmiset oikeasti uusia kontakteja ilman mitään kyräilyä ja nurkkakuntaisuutta. Pakko silti myöntää että siinä vaiheessa kun on tunnin sisään n. kymmeneen kertaa selittänyt oman matkareittinsä ja –suunnitelmansa niin saattaa alkaa hieman väsyttämään, silloin voi onneksi aina karata omaan dormiinsa nukkumaan. Eikä kukaan huomaa mitään, uusi juttukumppani on kuitenkin jo siinä vaiheessa löytynyt.

Kävin kokeilemassa Seattle Underground-nimisen kiertokävelyn. Varhaisesta todella älykkäästä kaupunkisuunnittelusta johtuen Seattle on rakennettu kahteen kerrokseen, ts. nykyinen katutaso sijaitsee entisen toisen kerroksen kohdalla. Tämä tarkoittaa että n. kolmenkymmenen keskustakorttelin alta löytyy vieläkin osia vanhasta kaupungista, muutamaan kortteliin pääsi vierailemaan asiantuntevan ja viihdyttävän oppaan johdolla. Hyvä setti. Viiden päivän aikana vierailtiin pariin otteeseen Can Can-nimisessä lähikuppilassa, molemmilla kerroilla iltaa siivitti naispainotteinen singersongwriter-meininki. Ihan jees, jos ei nyt varsinaisesti mitään etkoilumusiikkia. Käytin muuten sanaa ”etkoilu” juurikin ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässäni. Viimeisenä iltana poikettiin myös Shorty’s-nimisessä legendaarisessa kuppilassa, paikassa oli öbaut kaksikymmentä flipperiä, tuhlasin niihin useammankin dollarin ainoastaan muistuttaakseni itseäni miten käsittämättömän huono olen siinä. En tajua mitä hankalaa siinä oikeasti voi olla. Join jonkun kanadalaisen tyypin kanssa ehkä huonointa Jägermaister-drinkkiä, en tiedä mikä se lantrinki oli enkä ehkä haluakaan tietää. Oikeastaan kaikki illat Seattlessa ollessani tuli pyörittyä hostellin muiden asukkaiden kanssa, aika ainutlaatuinen meininki. Jos satutte Seattleen ettekä jaksa enää murjottaa, majoittukaa Green Tortoiseen.
Slideshow Report as Spam

Comments

Laura on

Alice in Chainsinkin mainitsit, vaikka aina hirviät haukut!

Helmi on

Kiitti Tommi nastasta seurasta! Ja hyvää loppureissuu!

Simpane on

Laura, itseasiassa se uusin levy on ihan pirun kova. Helmi, kiitos itsellesi ja onnea opintoihin :)

Maiju on

Hauskaa luettavaa on nää kertomukset! Kyllä veikka osaa! :)

Add Comment

Use this image in your site

Copy and paste this html: