Mile High

Trip Start Aug 21, 2010
1
6
14
Trip End Oct 23, 2010


Loading Map
Map your own trip!
Map Options
Show trip route
Hide lines
shadow

Flag of United States  , Colorado
Tuesday, September 7, 2010

Maanantai 6.9-perjantai 10.9

Maanantaina puoliltapäivin starttasi ensimmäinen kunnon Greyhound-siivu. Matka Indianapoliksesta Denveriin tulisi kestämään vuorokauden, mikäli jumalat ja Greyhoundin kuskit vaan soisivat. Mike heitti minut bussiasemalle keskustaan, oli nimittäin pyhäpäivä (Labour Day) eikä oikein käsitystä miten paikallisbussit kulkisivat. Labour Day on nimensä mukaisesti amerikkalainen työväenjuhla, jenkeissä työväenjuhlaa ei voida tietenkään juhlia muun maailman tavoin May Day:na, koska sehän on aivan kommaria touhua. Bussiasemalla kiinnitin huomiota vanhaan juutalaismieheen joka pyöri rauhattomasti pitkin asemaa itsekseen mutisten ja käsiään hieroen. Äijä tuli tietenkin samaan bussiin, ja hetken päästä poliisi perässä pyytäen miestä poistumaan. Loistavaa, Greyhound ei pettänyt taaskaan. Tällä kertaa tilanne oli kuitenkin muutamassa minuutissa selvitetty, äijä oli vaan kysellyt vesipulloaan joka sitten löytyikin hattuhyllyltä. Päästiin lähtemään. Reissu vei läpi neljän osavaltion: Illinoisin, Missourin ja Kansasin ja vihdoin Coloradoon. Kellokin oli kaksi tuntia jäljessä kun seuraavana päivänä saavuttiin Denveriin. Matka meni yllättävän kivuttomasti, bussit kulkivat melkein ajallaan eikä suurempia ongelmia esiintynyt. Olin saanut Herbiltä lahjaksi George R.R. Martinin A Song of Fire and Ice-sarjan ensimmäisen osan A Game of Thrones, todella toimivaa matkalukemista. Joku säiliöauto oli ilmiliekeissä matkan varrella, tai siis se auton nokkaosa. En kerinnyt katsomaan mitä tankki sisälsi, ehkä parempikin etten tiedä. Huh.

Denver. Mile High City (kirjaimellisesti, kaupunki sijaitsee n. 1,6 km merenpinnan yläpuolella. Jotkut kärsivät tänne tullessaan jopa vuoristotaudista). Beatnikkien koti. Olin jo aikaisin reissua suunnitellessani päättänyt että tänne on päästävä vaikka se tekikin aikamoisen lenkin matkalla Seattleen. Keskustaan saapuessa näky oli jo aika tutun ja totutun näköinen. Pilvenpiirtäjiä, leveitä katuja ja paljon autoja. Vähemmän jalankulkijoita. Amerikkalaiset (suur)kaupungit ovat loppujen lopuksi hyvin samannäköisiä, aika tylsiäkin.  Mitään vanhojakaupunkeja on turha odottaa, sattuneesta syystä. Kaupunkiin saapuessa ja kauempaa katsoessa näky on kyllä hieno, varsinkin jos sattuu ilta-auringon aikaan. Läheltä ne pilvenpiirtäjät näyttää vaan isoilta tylsiltä taloilta ja kadut turhan leveiltä. Hostelli oli aika mielenkiintoinen ratkaisu, omanlainen sekoitus hotellia, hostellia ja luultavasti bordelliakin. Olin varannut huoneen kahdeksan hengen dormista, mutta se oli kuulemma buukattu täyteen joten sain samaan hintaan (vajaa 20€/yö) oman huoneen. Ei paha, varsinkin hotellin aavistuksen epämääräisen luonteen huomioonottaen olin tyytyväinen omasta rauhasta. Huone oli suunnilleen Kakolan vankisellin kokoinen mutta olipahan ainakin oma. Tuhkakuppikin oli pöydällä, kylläpä nyt Simpasta hemmoteltiin! Sijainti oli erinoimainen, aivan keskustan kupeessa, eikä semi-alkoholisoituneen näköisistä pitkäaikaisasukkaistaan mitään riesaa aiheutunut joten loppujen lopuksi olin paikkaan erittäin tyytyväinen. Yritin nukkua bussimatkailusta aiheutunutta univelkaa pois, huonolla menestyksellä (rehellisyyden nimissä täytyy myöntää että olin nukkunut kyllä bussissa 8-9 tuntia yöllä, mutta koska n. vartin välein herää vaihtamaan asentoa ei sitä ehkä voi laskea aivan optimaalisimmaksi levoksi).  Koska silmien ummistaminen ei tuottanut toivottua tulosta, suuntasin tarkastamaan kaupunkia. Päädyin jokaisen kunnon turistin tavoin 16th Mall Streetille. Se on kaupungin vilkkain kävely/ostos/ravintolakatu, joka likviditeetin omaavien ihmisten perässä on vetänyt paikalle myös läjäpäin kodittomia ja kerjäläisiä. Ei siinä mitään, ei ne aggressiivisia tai uhkaavia ole, mutta rehellisyyden nimissä täytyy myöntää että vituttaa jossain määrin kun joku on koko ajan käsi ojossa tai sopottaa korvaan "Excuse me, sir...”. Kävin samaisella kadulla toistamiseen päiväsaikaan, silloin rahanpummaajien lisäksi kadun olivat kansoittaneet feissarit. Ei hyvää päivää. Sai olla viimeinen kerta. Denverin (laajassa) asunnottomien yhteisössä on kuitenkin hyvää yritystä, he ovat nimittäin perustaneet Voice-nimisen lehden jota kaupitellaan kadulla. Suositeltu lahjoitus on yksi dollari, myyjä maksaa itse lehdestä 25 senttiä eli hänelle jää 75 senttiä käteen. Tällaista toimintaa kannatan tietenkin ja ostin lehden, hyvän mielen lisäksi sai vielä ihan kohtuullisen hyvää journalismia koskien asunnottomuutta, terveydenhuollon tilaa jne. Asiaa. Milloin Suomessa kerjäävät romanit ryhtyvät samanlaiseen yritykseen? En pidätä hengitystäni.

Päivärytmini oli kehittynyt melko rutiininomaiseksi, yhdeksän kymmenen aikaan aamulla herätys (en tajua miksi, yleensä nukun vähintään puolillepäivin), aamupala alakerran deli-puodista (ihan järkyttävän hyviä täytettyjä leipiä), useampi jakso Sopranoksia (aloitin sarjan katsomisen vissiin kolmatta kertaa, päästyäni kolmannen tuotantokauden puoliväliin on enää vaikea ymmärtää miksi olen lopettanut kesken aikaisemmilla kahdella kerralla) ja sen jälkeen suihkun kautta kaupunkia kiertämään. Kävin testaamassa Man v. Food-sarjassa esiintyneen paikallisen legendan, The Cherry Cricketin. Kävely sinne vei halki paikallisen Marjaniemen/Tammisalon, jossain vaiheessa huomasin eksyneeni hienostotalojen sisäpihalle. Tuli vähän sellainen fiilis että jos omistajat ovat nyt kotona niin haulikkovaara on olemassa. Useamman tunnin harhailun jälkeen tuo rasvainen hampurilaisravintola/baari kuitenkin löytyi ja pääsin baaritiskille tosiasioiden ääreen. Baarineiti oli oikein mukava, tulee aina hyvä fiilis kun kutsutaan ”honeyksi” ilman mitään teeskentelyn makua. Joka paikassa mä oon ”sir”, ”bro”, ”sweetheart” jne. Ymmärrän hyvin jos joitakuita amerikkalainen yltiötuttavallisuus ja small talk-kulttuuri ärsyttää, omasta mielestäni se on kuitenkin aika hauskaa. Ensimmäisen kerran oli kyllä vaikea suhtautua kun aivan ventovieras mies kysyi kadulla kuulumisia. Nyt yritän itsekin tehdä sitä, ainakin koiria ulkoiluttaville mummeleille. Cherry Cricket oli ihan ok mukava tuttavuus, ideana oli vaan koota omannäköinen hampurilainen lukuisista täytevaihtoehdoista. Vakiona löytyi vaan sämpylä ja puolen paunan (reilu 200g) purilaispihvi, kaikki muut sälät piti valita itse. Omaani upposi kermajuustoa, pekonia, tuoreita jalopenoja ja paistettuja sieniä. Lisäksi cole slawta, tietenkin. Ei se huonoa ollut, mut emmä nyt tiedä tarviiko näistä TV-ohjelmia tehdä. Hauskana kuriositeettina paikassa oli iso akvaario joka erotti salin ja keittiön. Keittiössä hääri varmaan kymmenen tyyppiä, kaikki meksikolaisia tai muita Latinalaisen Amerikan siirtolaisia. Näyttäisivät olevan suosittua porukkaa jenkkiläläissä keittiöissä. Jokainen Anthony Bourdaininsa lukenut tietenkin tietää tähän myös syyn.  Vieressäni istui joku paikallinen heppu, ja aksenttini kuultuaan hän kysyi mistä olen. ”Eiku anna mä arvaan! Amsterdamista?”. Aika jeesus saa olla jos oikeasti erottaa kaupungin murteen... No, luultavasti tuolle tyypille Hollanti = Amsterdam. Ihan perusamerikkalaista maantiedon tietämystä. Ei se mitään, ihan mukava tyyppi se oli, suositteli mulle vierailua läheisessä Boulderin kaupungissa. Sinne sitten seuraavana päivänä suuntasinkin. Palatessani hotellille paikallisbussilla kiinnitin huomiota bussissa oleviin turvallisuusmääräyksiin: "Bussiliikenteen häiritsijä tuomitaan julkisen liikenteen vaarantamisesta 750,000$ sakkoihin ja maksimissaan 16 vuoden vankeuteen". Revi siitä HKL ja 80€ tarkastusmaksut. Kaikin puolin tämä on kyllä kieltojen, määräysten ja varoitusten luvattu maa. Nykissä varsinkin aloin melkein voimaan pahoin niistä kaikista "oletko nähnyt terroristeja/hylättyjä laukkuja/laittomia aseita/jnejnejne" tiedotteista joita pitkin metroasemia ja muita julkisia paikkoja on kylvetty. Okei, tavallaan ymmärrän kyllä niiden tarkoituksen, mutta onko koskaan mietitty että ehkä ne kuitenkin tuottavat enemmän negaatiota kylväessään turhaa paniikkia ja epäluuloa ihmisten keskuuteen. En tiedä.

Boulder sijaitsee n. tunnin bussimatkan päässä Denveristä, aivan Kalliovuorten kupeessa ja sinne pääsee ihan paikallisliikenteellä. Koska halusin nähdä vuoret lähempää (ei sillä etteikö ne näkyisi Denveriinkin ihan kiitettävästi), sopi tämä paikka mainiosti kuvioihin. Monet Coloradon yliopiston kampuksista sijaitsevat Boulderissa joten meininki oli melko nuorekasta, ei kuitenkaan niin vahvasti opiskelijaorientoitunutta kuin aikaisemmin visiteeraamassani Bloomingtonissa. Paikka osoittautui itseasiassa todella mukavaksi, olisin viihtynyt siellä helposti parikin päivää. Suunnittelemaani luontopolkua en koskaan löytänyt joten pyörin vaan kaupungin keskustasta, löysin täydellisen idyllisen jokivarsipaikan jossa pystyi lukemaan ja ottamaan rennosti. Rauhassa. Kaupungin halkova ostoskatu oli myös ylimukava, varsinkin verrattuna Denverin vastaavaan. Paikallinen sambakoulu järjesti näytöksen kadulla, perkussionistit hakkasivat mm. Billie Jeania hyvin tunnistettavasti vaikkakin brassisävyillä. Ja ne tanssijatytöt, morjens. Oli kyllä mielettömän hyvä meininki, aloin samantien kehittelemään ideaa Brasilian-vierailusta, eritoten Rion karnevaalien aikaan.

Viimeisenä päivänä oli tietenkin päästävä hieman viihteelle, olihan perjantai ja kaikkea. Lonely Planetista olin spotannut Jack Kerouacin kantakapakon joka oli yhä pystyssä, sinnehän oli tietenkin päästävä. Kävelymatkaa keskustasta kertyi paljon, mutta enää tämä ei osannut niin pahasti yllättää. Olin kyllä jo huomannut miksi kävely ei välttämättä ole se kaikin suosituin kulkutapa. Jännä muuten, esimerkiksi Denverin keskusta, sen kävelykadun ulkopuolella voi iltaisin kävellä piiitkiä matkoja näkemättä yhtään jalankulkijaa. Jokainen saa sitten itse päättää onko se hyvä vai huono asia. Enivei, My Brother's Bar löytyi viimein, pääsin baaritiskille ja sain paikallista I.P.Aa tuopillisen. Mainiota. Baari oli kaikinpuolin viihtyisä, henkilökunta mukavaa ja mikä parasta, EI TELEVISIOTA! Se tuntuu nimittäin löytyvän 99%:ssa kapakoista, ja useimmiten se ei todellakaan rajoitu vain yhteen TV:seen. Tämä sama valitettava ilmiö on kyllä rantautunut hitaasti mutta varmasti myös koto-Suomeen. Perseestä. Ymmärrän kyllä sporttibaarit jne. muut vastaavat, ostos-TV ei kuitenkaan ole itselläni ihan ykkösenä mielessä jos haluan viihteelle. Istuin iltaa jonkun viiskymppisen aussiäijän kanssa, se oli aluksi ihan hauskaa seuraa mutta jossain vaiheessa alkoi vituttamaan se loputon brassailu omilla matka- ja ravintolakokemuksilla. Ei siinä mitään, voin puhua matkailusta pitkään ja ruuasta vielä pidempään, mutta siinä vaiheessa kun se menee vaan listaukseksi omista äärimmäisen mageista kokemuksista niin ei kiitos. Kaiken lisäksi kaverilla oli hienoinen taipumus sylkeä puhuessaan, joten olin ihan tyytyväinen siinä vaiheessa kun se ilmoitti lähtevänsä. Antoi mulle sähköpostiosoitteensa jos vaikka haluaisin olla yhteydessä. Jos vaikka tarviin jotain neuvoja tulevalla matkalla. Joo, soitellaan. Ilta sujui avokeittiön hääräilyä seuratessa (herranjumala on ikävä keittiöön!) ja baarimikon kanssa jutellessa. Mukava mies, tarjosi reilut laatuviskinaukutkin talon piikkiin. Osasi se kyllä toki bisneksensä, eihän se siihen yhteen naukkuun tietenkään jäänyt.

Lauantaiaamuna heräsin siihen kun hotellihuoneeseen hakattiin ja huudettiin ”ROOMSERVICE!”. Säikähtäneenä sitten kysymään että mitä helvettiä kello on, bussi lähtisi ennen puolta päivää. No ei se onneksi ollut vasta kuin puoli yhdeksän, tulivat vaan tarkistamaan että olenko tänään lähdössä vai nöy. Olinhan minä, 31 tunnin perseenpuudutus kohti Seattlea oli nimittäin edessä. Suihku, perushätäinen pakkaus ja kohti bussiasemaa. Järkyttävässä viskikrapulassa, tietenkin.
Slideshow Report as Spam

Comments

Laura on

hei en tajua minne tää nyt tulee, mutta siis hyvää matkaa seattleen ja jutellaan joku päivä. miten niin ikävä keittiöön :D

Add Comment

Use this image in your site

Copy and paste this html: