Titicacan rannoilla

Trip Start Oct 31, 2012
1
42
55
Trip End Apr 11, 2013


Loading Map
Map your own trip!
Map Options
Show trip route
Hide lines
shadow

Flag of Bolivia  ,
Monday, February 18, 2013

Kuten olette ehkä huomanneet, päivitysten tahti on hieman hiipunut, mikä johtuu lähinnä siitä, että myös matkavauhti on hieman hidastunut. Tien päällä on oltu jo sen aikaa, että jokunen ihan lepäilylle omistettu päivä tekee ihan hyvää. Ja siihen päälle korkeuteen totuttelut. Toinen nousu yli neljään kilsaan ei ollut yhtään helpompi kuin ensimmäinen, oikeastaan päinvastoin, sillä tällä kertaa nousu tapahtui lentokoneella, ja ekana aamuna sen jälkeen La Pazissa fiilikset eivät olleet ihan loistavimmat, ja laattasinkin heikosti nukutun yön jälkeen. Tunsin kuitenkin, ettei kyseessä ollut mikään vatsapöpö, ja olo tuntui tarpeeksi tukevalta muutaman tunnin bussimatkaan Copacabanaan, Titicaca-järven rannalle.

Titicaca on Etelä-Amerikan superlatiivisin järvi. Suurin (8400 neliökilometriä), syvin (melkein 300 metriä), korkeimmalla sijaitseva (3808 metriä), ja pyhin (inkojen luomiskertomuksen alkupiste ja auringon syntypaikka). Pakkohan siellä siis oli poiketa. Asetuin kuvauksellisessa poukamassa sijaitsevaan Copacabanan pikkukaupunkiin, joka on lomaparatiisi niin hyvässä kuin pahassa – La Pazin läheisyys yhdistettynä paikan myyttisyyteen ja upeisiin maisemiin vetävät lomailijoita, jotka puolestaan synnyttävät oheispalveluja. Nuo oheispalvelut olivatkin oikein mukavia lepäillessä ja totutellessa taas korkeuteen. Eikä ne maisematkaan pahaa tehneet...

Maisemien innoittamana lähdinkin jo toisena päivänä kipuamaan kaupungin viereiselle kukkulalle, vaikka aamulla vielä olikin pientä hedaria, eikä ollut suuri yllätys, että se osoittautui virheeksi. Sinällään melko helppo kapuaminen 3966 metriin oli kaikkea muuta kuin helppo siinä vaiheessa, ja huipulla nähtiinkin varsin kalvakka matkaaja haukkomassa henkeä, ottaen pistelevillä käsillä tukea kivistä, odotellen, että pahin huimaus menisi ohi. On oikeasti varsin epämiellyttävä tunne kiskoa henkeä niin syvään kuin saa, eikä silti tunnu saavan tarpeeksi happea. Päätinkin, että seuraavana päivänä pisin kävelymatka suuntautuisi läheiseen ravintolaan ja torille ihmettelemään jälleen yhtä karnevaalia.

Bolivialaiset tuntuvat tosiaan olevan juhlakansaa. Joka kylässä tuntuu yhä roikkuvan edellisten juhlien serpentiinit räystäiltä, kun seuraavia juhlalavoja jo pystytetään. Toki on karnevaalikausi, mutta juhlattomat päivät ovat olleet selvästi vähemmistössä täällä oleillessani.

Eilen olikin sitten aika lähteä itse järvelle. Pakkasin päivärepun mukaan ja hyppäsin paattiin, joka kuskasi Isla del Solille, jolla tallasivat ensimmäiset inkat, Manco Capac ja Mama Ocllo, ja jolla myös aurinko syntyi. Ehkä hieman yllättäen, kun ottaa huomioon, miten keskeinen mesta inka-mytologiassa on, saarelta ei löydy mitään kovin vaikuttavia raunioita tai temppeleitä, joten pääosassa on itse saari, sen asukkaat ja sitä ympäröivä järvi ja järveä reunustavat lumihuippuiset vuoret. Järvessä riittää vettä sen verran, että se säätelee ympäristön ilmastoa, joka on hieman leudompi kuin muualla tällä korkeudella. Lämpötila pysyttelee ympäri vuoden 10 asteen molemmin puolin – pakkasta ei ole, mutta eipä myöskään 20 astetta juuri ylity.

Paatti jätti saaren pohjoispäähän, josta oli tarkoitus vaeltaa eteläpäässä olevaan isompaan asutukseen yöpymään. Ensin kuitenkin katsastin pohjoisen kuuluisimmat inka-jäänteet, eli pari palvontapaikkaa, sekä Titicacan kivi, jotka eivät monumentaalisuudellaan mykistäneet – totta puhuen en olisi edes huomioinut kiveä, jos alueen lipuntarkastaja ei sitä olisi osoittanut. En nähnyt siinä puumaa, tai mitään muutakaan erityistä.

 Muinainen inkapolku läpi saaren (tietenkin korkeimman kohdan yli) oli kuitenkin hieno reitti, vaikkakin korkeudesta johtuen uuvuttava. Matka kuitenkin luisti ihan mukavasti, kunhan muisti hengittää. Olisi oikeasti kaivannut vierelle vapaaottelu-kulmamiestä muistuttamaan hengittämisestä parin sekunnin välein. Heti kun ei kiinnittänyt huomiota syvään hengittämiseen, oli edessä puuskutustauko sydämen hakatessa hulluna. Saaren eteläpäässä on Yumanin kylä, jonka pääelinkeino on vaihtunut maanviljelystä turismiin, joten majoituksessa ja ruokapaikoissa on valinnanvaraa. Valitsin majapaikan, joka oli riittävän siisti, ja jonka vuoteessa oli riittävästi huopia. Yö oli nimittäin pirun kylmä, eikä lämmitystä juuri täällä harrasteta. Ravintolasta sai aivan erinomaista taimenta, joka on Titicacan erikoisuus.

Huomenna olisi tarkoitus jatkaa matkaa Perun puolelle Punoon, yhä Titicacan rannalla pysytellen, joten ehkä tähän olisi hyvä summata vähän fiiliksiä Boliviasta. Yllättäen ekana tulee mieleen ruoka. Tähän mennessä ehdottomasti parasta apetta, mitä olen Etelä-Amerikassa syönyt. Toki tähän vaikuttaa myös paikallinen hintataso, jolla munkin budjetilla on varaa syödä parhaissa ravintoloissa, mutta myös halvempien kuppiloiden sapuska on merkittävästi maistuvampaa kuin Chilessä. Joskaan ranskiksia (jotka valitettavasti ovat se peruslisuke) ei täälläkään osata tehdä... visiitit parempiin ravintoloihin, joissa lisukkeissa on valinnanvaraa ovatkin piristäviä aina välillä. Paikoista isoimman vaikutuksen teki epätodellinen Uyuni, mutta oikeastaan kaikki pysähdykset olivat omalla tapaa miellyttäviä (enkä itseasiassa kovin monessa paikassa edes käynyt, vaan kaikissa tuli viivähdettyä pidempään). Ihmiset varsinkin ylängöllä vaikuttavat melko varautuneilta, välillä jopa tylyyteen asti. Myöskään tämän passiivisempaa kaupustelukulttuuria en ole Suomen ulkopuolella nähnyt. Jos puodissa on kauppias, saattaa hän vastata tervehdykseen, mutta en muista, että kukaan olisi aktiivisesti koittanut kaupata jotain. Ja se kauppiaan läsnäolo puodissa/ravintolassa/hotellin vastaanotossa ei ole mitenkään taattua, vaan yleensä jostain ilmaantuu joku omistajan perheenjäsen (alkaen alle 10-vuotiaista), kun on palloillut mestoilla tarpeeksi kauan. Aina ei ilmaantunut, jolloin siirryin eteenpäin. Kärsimättömän henkilön maa tämä ei ole, safkan saaminen ravintolassa voi kestää uskomattoman kauan, kuljetuksista puhumattakaan... mulla kävi ilmeisesti hyvä säkä, kun myöhästymiset olivat vain luokkaa muutama tunti, muiden juttujen perusteella saapuminen saman vuorokauden puolella ei ole mitenkään taattua. Saas nähdä, miten sain jinksattua matkan Punoon...
Slideshow Report as Spam

Comments

Nina on

Toivottavasti voit jo paremmin, ettei tarvi joka viikko laatata ja haukkoa happea. : )

matkaajamaks
matkaajamaks on

Jep, happivajeeseen on taas totuttu. Mutta ei musta kyllä vuorikiipeilijäksi ole.

Add Comment

Use this image in your site

Copy and paste this html: