Pilvikaupunki, kuoleman tie ja lennokkaita tätejä

Trip Start Oct 31, 2012
1
40
55
Trip End Apr 11, 2013


Loading Map
Map your own trip!
Map Options
Show trip route
Hide lines
shadow
Where I stayed

Flag of Bolivia  ,
Sunday, February 3, 2013

La Paz on monellakin tapaa hengästyttävä kaupunki. Yksi tekijä on kaupungin sijainti 3600 metrissä (oikeasti ripoteltuna 3000-4000 metrin välille), mikä jo sinällään tekee kaupunkikierroksista aika uuvuttavia. En todellakaan ole vielä tottunut korkeuteen, ja vähänkin ripeämpi kävely tai ylämäki saa haukkomaan henkeä. Ja niitä ylämäkiä tosiaan riittää, sillä kaupunki on rakennettu jyrkkäseinämäisen laakson rinteille. Tämä tosin tekee myös kaupungissa suunnistamisesta tietyllä tapaa helppoa, sillä kaupungissa on oikeastaan vain yksi pääkatu (joka tosin vaihtaa nimeä vähän väliä), joka kiemurtelee laakson pohjalla. Sille päätyy käytännössä aina, kun tallaa alamäkeen.

Kaupunki on myös häkellyttävän kaoottinen. Liikenne toimii jollain ihan omalla logiikallaan, jota on itse asiassa ihan hauska seurata, kunhan ei tarvitse itse ajaa tai päästä vauhdilla jonkin. Jalan kulkemista hidastaa hapenpuutteen ohella valtava määrä myyntikojuja lähes kaikilla jalkakäytävillä, joiden seassa pujotteluun menee aikaa. Voinee siis sanoa, että kaupunkiin tutustumiseen on hyvä varata aikaa.

Sää on ollut vuodenaikaan nähden ihan kohtuullista, osin jopa aurinkoista, joskaan järin lämmintä ei ole, päivisin ehkä 14, öisin vain muutama aste plussalla. Ekana päivänä iski pari sadekuuroa, jotka muuttivat kapeat ja jyrkät kadut pieniksi puroiksi.

Hotelli sijaitsee kaupungin ehkä suosituimmalla turistialueella, jonka kapeat ja sokkeloiset kadut ovat erityisen täynnä myyntikojuja. Mainittakoon erikseen ”Noitamarkkinat” Mercado de Hechiceria, joka on aika tehokkaasti sulautunut turistialueeseen, ja kuivattujen laamansikiöiden vieressä kaupataan jääkaappimagneetteja. Ihan mielenkiintoinen alue silti kierrellä, ja taikakaluille näytti kyllä riittävän ostajia (enimmäkseen paikallisia – ehkä se laamansikiö ei kuitenkaan ole ihan suosikkituliainen). Perinteet näkyvät myös paikallisessa jengissä, huomattava osa vanhemmista naisista käyttää perinteisiä asuja värikkäine hameineen, knalleineen ja pitkine palmikoineen. Miesten pukeutuminen ei ole yhtä värikästä, mutta tuntuu olevan tärkeää, että asu on särmä ja kengät kiiltävät. Niin, ja ei kannata säikähtää, jos kaduilla kävelee vastaan jannuja kommandopipoissa, se tuntuu nimittäin olevan kengänkiillottajien virallinen päähine (suojaa tietysti mukavasti sekä auringolta että kylmältä viimalta).

Kaupungin isoin vankila noudattaa samaa kaoottista kaavaa. San Pedron vankilassa majailee noin 1500 vankia, mikä ei sinällään ole mitenkään hämmästyttävää, mutta kulmia saa nostamaan tieto siitä, että vankilassa asuu vankien lisäksi monien perheet (joilla ei yksinkertaisesti ole varaa asua kaupungissa äijän lennettyä linnaan), ja vankila on käytännössä kaupunki kaupungissa, kaikkine palveluineen ja bisneksineen. Ja kaikista palveluista pitää maksaa, massikeisarit asuvat isoissa huoneistoissa porealtaineen ja isoine telkkareineen, kun kaikista köyhimmillä ei ole edes varaa ostaa selliä, vaan punkkaavat käytävillä. Coca-Cola sponsoroi vankilaan huonekaluja ja käteistä rahaa, ja saa samalla yksinoikeuden virvokkeiden myyntiin muurien sisällä. Vankilassa myös toimi yksi maan suurimmista huumelabroista, kunnes homma meni niin överiksi, että johtaja vaihtui ja vankien bisneksiä hillittiin ainakin väliaikaisesti. Samalla loppuivat (laittomat) turistikierrokset vankilassa, jotka olivat varmasti aika mielenkiintoisia. Kuulemma sisään pääsee yhä lahjomalla, mutta en halunnut lähteä kokeilemaan onneani viranomaisten lahjonnassa Boliviassa. Lisäksi vankilassa vaikutti olevan päällä jonkinlainen mellakka, väkeä katolla, sisäpihalla melkoisesti jengiä huutamassa iskulauseita, portilla poliiseja ja lisääntyvässä määrin populaa. Kun väkijoukko alkoi huudella poliiseille selkeästi aggressiivisemmin, päätin poistua paikalta.

Sokkeloisten katujen ohella kaupungissa on myös komeita siirtomaatyylisiä palatseja, aukioita ja kirkkoja, sekä myös jokunen kimalteleva pilvenpiirtäjä (jotka tällä korkeudella oikeasti raapivat pilviä). Päivät on olleet sen verran pilvisiä, etten ole oikein kunnolla päässyt näkemään kaupunkia kehystäviä vuoria, ennen kuin eilen päätin lähteä pyöräilemään kuuluisan Death Roadin (oikeasti Yungasin tie, tunnetaan myös nimellä "Maailman vaarallisin tie"). Mainittakoon nyt heti kärkeen, että tie sai maineensa ennen uuden tien valmistumista, aikana jolloin se oli ainut tie La Pazista Amazonin laaksoon, ja varsin vilkkaasti liikennöity, mutta suurelta osin niin kapea, ettei kaksi autoa mahtunut kohtaamaan (ainakaan raskas liikenne). Kun tähän yhdistää satoja metrejä syvät rotkot, pystysuorat kalliot ja ajoittaiset maanvyöryt, ei ole ihme, että tie vaati vuosittain keskimäärin 400 kuolonuhria. 2006 kuitenkin valmistui uusi, päällystetty ja turvallisempi tie, joten liikenne vanhalla tiellä on hyvin vähäistä, ja sitä käyttävätkin nykyisin lähinnä maastopyöräilijät. Tie on jatkanut uhrien vaatimista uuden tien valmistumisen jälkeenkin, noin yhden vuodessa, joten harkitsin varsin tarkoin sille pyöräilemään lähtemistä. Pyöräilijöiden kuolemat ovat kuitenkin olleet silkkaa hölmöilyä (ajettu kännissä tai kilpaa), sairaskohtauksia, tai huolestuttavimmin välinerikkoja. Tutkimuksen jälkeen päätin minimoida riskit viimeksi mainittuun valitsemalla tiellä kauimmin toimineen (ja myös rutosti muita kalliimman) firman, jonka pyörät ovat uusia, osat aitoja merkkiosia Jenkeistä (tuovat itse maahan), ja pätevät oppaat neuvomassa, miten alamäkipyörillä kannattaa ajaa, sekä myös antamassa säännöllisesti tietoa, mitä edessä on odotettavissa.

No millainen kokemus se sitten oli? No aivan hemmetin hieno. Maisemat olivat uskomattomat, joskaan vaikeimmilla osuuksilla niitä ei juuri ehtinyt tiirailla, kun piti keskittää kaikki huomio edessä olevaan tiehen. Isoimpia haasteita olivat melko runsaat irtokivet ja tielle virtaavat vesiputoukset, mutta mitään tilanteita ei päässyt syntymään, koska käytin riittävästi jarruja, enkä lähtenyt urheilemaan. Alkumatkasta lämpötila oli lähellä nollaa, ja omien vaatteiden päälle puetut suojaavat ajoasut eivät olleet ollenkaan liikaa, mutta nopeasti laskeuduttaessa (3500 metriä 60 kilometrin matkalla) lämpötila nousi nopeasti, ja kun välikerrokset oli kuorittu, piti luopua suojaavasta takistakin sora-ihottuman uhallakin, kun lämpötila nousi päälle kolmenkymmenen. Oli myös varsin virkistävää saada kunnolla henkeä pitkästä aikaa (La Pazissa tuntuu olevan koko ajan hieman hengästynyt). Reissu päättyi pieneen eläinsuojaan, jossa oli myös ravintola, suihkut ja muu tarpeellinen reissusta kuosiintumiseen (sekä tietysti veikeitä eläimiä). Kukaan porukasta ei kärsinyt pahempia vammoja, yksi tytöistä sai pari naarmua kaaduttuaan (onneksi hitaasta nopeudesta). Alkuun tuntui, että alhaalla on kyllä kädet hellänä, mutta yllättävän hyvässä kuosissa 60 kilsan röykytyksestä selvittiin, kun oppi luottamaan pyörään ja antamaan sen poukkoilla rauhassa. Kokemus oli ehdottoman hieno, mutta kannattaa valita huolella, kenen matkassa reissuun lähtee. Kunnon varusteet ja hyvät oppaat ovat ensisijaisen tärkeitä, en suosittele säästämään muutamaa kymppiä tässä kohtaa.

Tänään illalla suuntasin katsomaan paikallista vapaapainia, jossa pääosassa ovat perinteisesti pukeuneet naiset, Cholitat, mätkivät toisiaan ja muita värikkäitä hahmoja show-meiningillä. Tapahtuma oli juurikin niin outo kuin kuulostaa. Lepakkomies ja Hämähäkkimieskin heittivät
kuutamokeikkaa La Pazissa. Hiukan meinas hymyilyttää, kun sisääntulomusiikkina pärähti soimaan Adam West -ajan Batman-tunnari (nana-nana-nana-nana...) Kaikkiaan ihan riemastuttava tapahtuma, joka oli niin järjettömän ylilyöty, ettei voinut kuin viihtyä. Pahikset näytti keskaria ja muita härskejä eleitä yleisölle, jos maskeista tai nimistä (El Despolador...) ei käynyt selväksi, kenelle pitää buuata. Tuomarit oli lähes aina pahisten puolella, kunnes viimeisessä matsissa kehiin syöksyi sankarituomari pelastamaan cholitan pulasta. Voi sitä yleisön hurrausta. Päälle onkin sitten sopiva katsella Superbowlia ja kirjoitella blogia.

Huomenna olisi tarkoitus vaihtaa taas maisemia, ja vaihtaa hapenpuute ja kylmyys helteeseen, moskiittoihin ja järjettömään kosteuteen. Suuntana on Amazonin vedet, tarkemmin
Rurrenabaque, joka on tukikohta pidemmälle sademetsään suuntautuville retkille. Ja kun sanon maisemien vaihtuvan huomenna, niin siihen menneekin koko vuorokausi. Menin säästöpäissäni
lunastamaan bussilipun matkalle, joka kestää hyvälläkin säällä 20 tuntia, sadekaudella viivytykset on yleisiä... Kun on niin tullut raportoitua luksusbussimatkoista, niin nyt olisi potentiaalia sille bussimatkalle helvetistä. Toinen vaihtoehto olisi lento pienkoneella
La Pazin verrattain rajulta lentokentältä (4000 metrin korkeus, nousu vuoria viistäen, lähes jatkuva sumu...) Rurren pienelle viidakkokentälle. Eli hevon kuuseen ollaan siis menossa. Oletan, että Rurresta löytyy nettiyhteys, pidemmältä varmaan ei, joten en tiedä, koska päivittelen seuraavan kerran. Tulipas tekstiä... onnettelut, jos joku jaksoi tänne asti.

Slideshow Report as Spam

Comments

Sini on

On kyllä hienossa paikassa tuo kaupunki. Ja jos ajattelee että se pieni tie on aikoinaan ollut ainut tie ylös niin jo on ollut tavaran roudaamista niin vaarallisella tiellä.
Ei ihme että sillä on aika kuolettava maine.

Add Comment

Use this image in your site

Copy and paste this html: